Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

Muutamat niistä, joille oli annettu toimeksi noiden julistusten täytäntöönpaneminen, kuuluivat etuoikeutettuihin säätyihin, toiset taas olivat näistä riippuvaisia. Niin hyvin toiset kuin toiset pitivät kiinni kasvatuksen, edun, tottumuksen ja jäljittelyn nojalla kerran juurtuneista periaatteista, eivätkä suinkaan näistä luopuneet kadun kulmiin kiinnitettyjen paperiliuskojen vuoksi.

Mitä tulee alempiin virkamiehiin, joiden toimena oli julistuksen välitön toimeenpaneminen, vaikka olisivatkin olleet toimeliaita kuin sankarit, kuuliaisia kuin munkit ja uhrautuvaisia kuin marttyyrit, eivät he ole voineet toteuttaa tehtäväänsä, ollen harvalukuisemmat kuin ne, jotka heidän olisi pitänyt kukistaa, ja kun oli sangen todennäköistä, että ne, jotka ainoastaan paperilla määräsivät heidät toimimaan, jättäisivät heidät avuttomina pulaan. Sitäpaitsi nämät virkamiehet olivat yleensä aikansa halveksituimpia ja kurjimpia olentoja. Nekin, joiden olisi pitänyt heidän ammattiaan pelätä, sitä halveksivat, ja heidän nimensäkin oli soimanimi. On siis luonnollista, että nämät kurjat ihmiset, sen sijaan, että olisivat panneet alttiiksi tai oikeammin uhranneet henkensä toivottoman tehottomissa yrityksissä, kernaammin myivät toimettomuutensa ja vaiteliaan myötävaikutuksensa mahtaville, omistaen tehtäväkseen toteuttaa kirottua vaikutus- ja mahtivaltaansa niissä tilaisuuksissa, jolloin se ei heille itselleen ollut vaarallista, nimittäin sortamalla ja kiusaamalla rauhallisia ja turvattomia ihmisiä.

Se ihminen, joka aikoo vahingoittaa toista tai joka pelkää joka hetki, että häntä itseään vahingoitetaan, hakee luonnollisesti liittolaisia ja ystäviä. Senpä vuoksi noina aikoina oli huippuunsa kehittynyt ihmisten ryhmittyminen liittoihin, uusien liittokuntien perustaminen ja jokaisen pyrkimys mahdollisuuden mukaan lisäämään sen ryhmän mahtavuutta, johon kuului. Papisto valvoi oikeuksiensa ylläpitämistä ja laajentamista, aatelisto etuoikeuksiaan, sotilassääty erikoisvapauksiaan. Kauppiaat ja käsityöläiset muodostivat ammatti- ja toverikuntia, lakimiehet solmivat liittoja ja lääkärit yhteyksiä.

Jokaisella näistä pienistä liittokunnista oli oma omituinen voimansa; jokaisessa niistä oli yksilöllä se etu, että hän saattoi hyväkseen käyttää, siinä määrin kuin hänen vaikutusvaltansa ja taitavuutensa salli, useiden muiden yhteisvoimia. Rehellisimmät käyttivät tätä etua yksinomaan itsepuolustukseensa. Viekkaat ja vilpilliset käyttivät sitä toimeenpannakseen konnantekoja, joihin heidän omat apukeinonsa eivät olisi riittäneet ja joiden aiheuttamilta rangaistuksilta hakivat turvaa. Näiden eri liittokuntien voimat olivat kuitenkin hyvin erilaiset. Ja varsinkin maaseudulla asuva rikas ja väkivaltainen aatelinen, jota ympäröi lauma palkkalais-rosvoja ja talonpoikia, mitkä suvussa periytyneen katsantokannan, oman edun tai pakon nojalla olivat tottuneet pitämään itseään isäntänsä sotureina ja alamaisina, käytti valtaansa, jota ei mikään muu liittokunta siellä helposti olisi voinut vastustaa.

Ystävämme Don Abbondio, joka ei ollut aatelinen, ei rikas, eikä suinkaan rohkea, oli siis, melkein jo lapsuudeniän rajalla huomannut olevansa tässä yhteiskunnassa samassa tilassa kuin savi-astia, joka on lähetetty matkaan useiden rautapatojen joukossa. Hän oli tämän vuoksi sangen mielellään noudattanut vanhempiensa toivomusta, jotka tahtoivat hänestä pappia. Totta puhuen hän ei ollut sanottavasti ajatellut sen säädyn velvollisuuksia ja ylevää tehtävää, johon oli astunut. Jonkunmoisen mukavan toimeentulon hankkiminen ja pakeneminen kunnianarvoisen ja voimakkaan säädyn turviin olivat hänen mielestään olleet kaksi riittävää syytä uran valintaan. Mutta jokainen sääty hoitaa ja suojelee yksilöä ainoastaan rajoitetussa määrin; ei yksikään sääty vapauta sitä muodostamasta itselleen erityistä menettelyohjettaan. Don Abbondio, joka lakkaamatta ajatteli omaa turvallisuuttaan, välitti varsin vähän niistä eduista, joiden saavuttaminen vaatii ponnistuksia tai hieman alttiiksiantaumista. Hänen järjestelmänsä oli pääasiallisesti välttää kaikkea erimielisyyttä, ja missä sitä ei voinut välttää, mukautua. Jokaisessa hänen ympärillään syntyneessä kahakassa hän noudatti aseetonta puolueettomuutta, olivatpa ne sitten noita siihen aikaan tuhkatiheään esiintyviä riitaisuuksia sotilasten ja siviilihenkilöiden, aatelisen ja toisen aatelisen, tai kahden talonpojankin välillä, mitkä jälkimäiset syntyivät yhdestä ainoasta sanasta ja ratkaistiin nyrkeillä tai veitsillä.

Jos hänen ehdottomasti oli pakko asettua jommankumman puolelle kahdesta riitaveljestä, hän valitsi aina väkevämmän, kuitenkin aina pysytellen syrjemmässä ja koettaen osoittaa toiselle, ettei hän häntä vapaaehtoisesti vastustanut. Hän näytti tahtovan sanoa hänelle: Kunhan vaan olisitte vahvempi, niin olisin kyllä teidän puolellanne. Hän pysytteli erillään maailman mahtavista, ei ollut huomaavinaan heidän ohimeneviä oikkujaan, vastaanotti vakavasti ja häneen nimenomaisella tarkoituksella suunnatut solvaukset alistuvan nöyrästi, pakoitti kumarruksillaan ja hilpeyttä herättävällä kunnioittavaisuudellaan tiellä kohtaamansa äreimmät ja ylpeimmätkin henkilöt hymyilemään. Näin oli tämän miesparan onnistunut ilman myrskyisiä taisteluja elää yli kuudenkymmenen.

Tosin oli hänelläkin jokunen pisara sappea ruumiissaan. Tuo alituinen harjaantuminen kärsivällisyyteen, tuo alituinen pakko myöntää toisten olevan oikeassa, niin moni hiljaisuudessa nielemänsä karvas pala olivat katkeroittaneet hänen mielensä siihen määrin, että hänen terveytensä varmaankin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut tilaisuutta silloin tällöin keventää sydäntään. Oli näet maailmassa, jopa hänen läheisyydessäänkin, henkilöitä, joiden hän varsin hyvin tiesi olevan kykenemättömiä tekemään pahaa, ja näihin hän joskus suuntasi kauan pidätetyn pahan tuulensa, näytellen hänkin joskus oikullisen osaa ja huutaen ilman syytä.

Sitäpaitsi hän oli niiden ihmisten ankara moittija, jotka eivät eläneet hänen periaatteidensa mukaan. Moitteensa hän kuitenkin lausui julki ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se aiheuttanut pienintäkään vaaraa. Hänen mielestään selkäsaunan saanut ihminen oli lievimmin sanottuna varomaton, ja murhattu oli hänen mielestään välttämättömästi eläessään ollut huimapää.

Jos joku puolustaessaan oikeuksiaan jotakin mahtavaa henkilöä vastaan erosi taistelustaan haavapäin, niin Don Abbondio aina huomasi hänen olleen jossakin suhteessa väärässä; tämä ei ollut vaikeata, kun oikeus ja vääryys eivät koskaan ole niin jyrkästi toisistaan erotetut, että kumpikin riitaveli olisi omistanut yksinomaan toisen. Etenkin hän saarnasi niitä virkaveljiänsä vastaan, jotka omalla uhallaan olivat yrittäneet puolustaa heikkoa sorrettua mahtavalta sortajalta.

Hänen mielestään se oli samaa kuin suistua suoraa päätä tuhoon ja yhtä vaikeata kuin yrittää vääntää koiran koivet suoriksi. Jopa hän ankarasti huomautti, että se oli sekaantumista maallisiin asioihin, mikä vahingoitti pyhää ammattia. Näitä vastaan hän aina saarnasi jonkun kanssa ollessaan kahden kesken tai aivan pienessä piirissä, ja hän puhui sitä kiivaammin, kuta välinpitämättömämmiksi hän tiesi heidät asioiden suhteen, jotka koskivat heitä persoonallisesti. Hänellä oli lisäksi mielilause, jolla hän aina päätti tämänlaiset puheet: "Kunnon miehelle, joka pitää vaarin itsestään ja pysyy alallaan, ei koskaan tapahdu mitään vaarallista."

Nyt saattanevat viisikolmatta lukijaani kuvitella, minkä vaikutuksen teki tähän miesparkaan kertomamme tapaus. Noiden kamalien kasvojen ja hirvittävien sanojen aiheuttama kauhu, tuon ylhäisen herran uhkaukset, jolla ei ollut tapana turhaan uhkailla, rauhallisen elämän järjestelmä, joka oli vaatinut niin monen vuoden ponnistusta ja kärsivällisyyttä, nyt äkkiä uhattuna ja edessä vaivaloinen tie, jolta ei näkynyt mitään pelastuksen mahdollisuutta: kaikki nämä ajatukset temmelsivät rajusti Don Abbondion kumartuneessa päässä.