Alessandro Manzoni - Kihlautuneet

– Minkä? kysyi Don Rodrigo.

– Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä lieneekin, on teidät käännyttänyt.

– Se on taas noita teidän hullutuksianne.

– Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani siitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan lamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä pöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada joka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee mainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle lähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen kuulevinani.

Nyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin liikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:

– Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en tahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas aatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä, joka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli iskenyt silmänsä erääseen…

– Riittää, riittää, keskeytti Don Rodrigo, puoleksi hymyillen, puoleksi kiukkuisena. Jos tahdotte toistamiseen lyödä vetoa, olen valmis minäkin.

– Piru vieköön! Oletteko te kenties käännyttänyt munkin?

– Älkää puhuko minulle siitä miehestä. Ja Pyhän Martin päivä ratkaiskoon vedon.

Kreivin uteliaisuus oli herännyt, hän ei säästänyt kysymyksiään. Mutta Don Rodrigo osasi vältellä ne kaikki, aina viitaten ratkaisupäivään, hän kun ei tahtonut vetotoverilleen ilmaista tuumia, jotka eivät vielä olleet alkuunpantuja, eivätkä edes lopullisesti päätettyjä.

Seuraavana aamuna Don Rodrigo heräsi vallan entisenä Don Rodrigona. Se mielenahdistus, jonka hänessä olivat herättäneet nuo ennesanat: "On tuleva päivä", oli haihtunut yön unien mukana. Ainoastaan kiukku oli jäljellä, tuon ohimenevän heikkouden nostaman katumuksen kiihoittamana. Hänen eilisen muhkean kävelynsä tuoreet muistot, kumarrukset, juhlallinen vastaanotto, serkun ilkkuvat lorut olivat melkoisesti olleet omiaan saattamaan hänen mielensä tavalliseen tasapainoonsa.

Tuskin hän oli noussut vuoteesta, kun kutsutti luokseen Harmaan.

– Tärkeitä asioita, mutisi itsekseen palvelija, jolle tämä käsky oli annettu. Mies, joka kantoi mainittua liikanimeä, oli näet itse palkkalaisrosvojen päällikkö; hänelle uskottiin kaikkein uskaliaimmat yritykset, ja hän oli herransa uskotuin, kokonaan tämän valloissa ja häneen täydelleen kiintynyt kiitollisuudesta ja itsekkäisyydestä. Hän oli keskellä päivää julkisessa paikassa tehnyt murhan ja oli mennyt Don Rodrigon luo anomaan tämän suojelusta. Ja Don Rodrigo oli antanut hänen pukeutua livreaansa ja oli turvannut hänet kaikelta oikeuden vaatimalta edesvastaukselta. Täten, ottamalla suorittaakseen jokaisen rikoksen, joka vaan annettiin hänen toimekseen, hän oli välttänyt rangaistuksen ensimäisestä rikoksestaan. Don Rodrigolle tämän miehen palvelukseensa kiinnittäminen oli sangen tärkeä asia; sillä Harmaa oli ehdottomasti uskaliain rosvoista ja lisäksi todiste siitä, miten suurella menestyksellä Don Rodrigo oli rohjennut loukata lakeja; tämän palvelijan kautta hänen mahtavuutensa kasvoi sekä todellisuudessa että ihmisten silmissä.

– Harmaa, sanoi Don Rodrigo, tässä tulee näkyviin mihin sinä kykenet. Ennen huomispäivää tuon Lucian täytyy olla tässä palatsissa.

– Ei tulla koskaan sanomaan, että Harmaa olisi vetäytynyt pois arvoisan isäntänsä käskyä noudattamasta.

– Ota mukaasi niin monta miestä kuin katsot tarvitsevasi; määrää ja järjestä niinkuin parhaaksi näet, kunhan yritys vaan hyvin onnistuu. Ja valvo ennen kaikkea, ettei Lucialle tehdä mitään pahaa.

– Herra, hieman peloitusta, jotta hän ei nosta liian suurta melua … sitä ei voitane välttää…

– Peloitusta, tietysti … onhan se välttämätöntä. Mutta älköön kajottako hänen hiuskarvaansakaan. Ja ennen kaikkea: osoitettakoon hänelle mitä suurinta kunnioitusta. Oletko ymmärtänyt?

– Herra, eihän voi katkaista kukkaa varrestaan ja tuoda sitä teidän ylhäisyydellenne sitä ollenkaan hipaisematta. Mutta ei tehdä enempää kuin mikä juuri on välttämätöntä.

– Sinun oman turvallisuutesi uhalla… No, miten aiot menetellä?

– Sitä tässä juuri ajattelin. Onneksi tuo maja on kylän sopukassa. Meidän on tarpeen päästä johonkin piiloon. Ja juuri vähän matkan päässä Lucian majasta on asumaton ja yksinäinen talo keskellä ketoa, tuo talo… mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi tietää tuollaisia asioita … tuo talo, jossa muutama vuosi sitten oli tulipalo ja kun ei ollut rahoja sitä uudestaan rakentaa, jättivät asukkaat sen. Nyt noita-akat kokoontuvat sinne; mutta nyt kun ei ole lauantai, niin en piittaa asiasta tuon taivaallista. Seudun asujamet, jotka ovat täynnä taikauskoa, eivät viettäisi siellä ainoatakaan viikon yötä, vaikka saisivat kaikki maailman aarteet. Voimme siis piiloittautua sinne vallan rauhassa, eikä kukaan tule yritystämme häiritsemään.

– Hyvä; entä sitten?

Nyt Harmaa toi esiin ehdotuksensa ja Don Rodrigo punnitsi niitä, kunnes lopulta olivat samaa mieltä ja perinpohjin olivat pohtineet miten panisivat yrityksen täytäntöön, ilman että sen toimeenpanijoista näkyisi jälkeäkään. He punnitsivat lisäksi, miten väärien merkkien avulla suuntaisivat epäilykset toisaalle, saattaisivat Agnese paran vaikenemaan ja herättäisivät Renzossa sellaisen kauhun, että hän unohtaisi surunsa, ajatuksen vedota oikeuteen, jopa halun vaikeroida, y.m. konnantekoja, jotka olivat tarpeelliset pääasiallisen konnantyön onnistumiselle. Jätämme mainitsematta nämä sopimukset, ne kun eivät, kuten lukija tulee huomaamaan, ole tärkeät seuraavien tapahtumien ymmärtämiselle. Ja meistä on mieluista, ettei meidän tarvitse kauempaa antaa lukijain kuunnella näiden kahden ilkeän konnan neuvottelua. Lisäämme ainoastaan, että Don Rodrigo, Harmaan mentyä toimiin ryhtymään, kutsui hänet takaisin ja sanoi:

– Jos tuo julkea nuori mies tänä iltana sattumalta joutuisi kynsiinne, niin ei haittaisi, että jo edeltäkäsin antaisitte hänelle hyvän löylytyksen. Siten se käsky, joka hänelle huomenna annetaan, nimittäin että hänen on pidettävä suunsa kiinni, on oleva kahta tehokkaampi. Mutta älkää vasiten häntä hakeko, muuten tärvelette toisen paljoa tärkeämmän asian. Ymmärrätkö?

– Kyllä minä kaikki hyvin ymmärrän, vastasi Harmaa kumartaen kunnioittavasti ja samalla kerskurimaisesti; sitten hän poistui.

Sen aamun rosvot käyttivät seudun urkkimiseen. Se valekerjäläinen, joka ylläkerrotulla tavalla oli hiipinyt Agnesen majaan, oli ollut itse Harmaa, joka omin silmin oli tahtonut tutustua taloon. Vale-matkailijat olivat olleet hänen apuri-rosvojaan, joille riitti pintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat johtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä halusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi herättäneet liikaa epäluuloa.

Heidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen retken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän jakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua ilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja korvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä. Tarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen täältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain salaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva sinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein yö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt majoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.