Carl Gottlund - Sampo

Piikapa läksi: ja keollen hään kävi,
Ja Savon-maita samoi, ja juoksi.
Mitäs hään tei?
Ja mitä hään vei
Emonsa kultansa luokse?

Piikapa läksi: ja keollen hään kävi,
Ja Hämeen-maita hätin hään juoksi.
Mitäs hään tei?
Ja mitä hään vei
Emonsa kultansa luokse?

Piikapa läksi: ja keollen hään kävi,
Ja Uuen-moasta Turkuhun juoksi.
Mitäs hään tei?
Ja mitä hään vei
Emonsa kultansa luokse?

Löysi hään kyntäjän, ja hevoisen ja auran,
Ja kaikki hään helmassaan peitti.
Kaikki hään voi,
Ja kotiisak toi:
"Kuules mun kultainen Äiti:

"Minkäpä Herhiläsien lehossama löysin?
Moassa se möyräis ja möykkäis.
Taritui niin
Karttuihin kiin,
Ja turpeessa toukkais ja töykkäis."

"Kuules mun Piikasein, kultasein – kuuleppas,
Laskek häntä mehtähän jälleen!"
"Tänneppä hyö
Tuloovat. Myö
Taivumme pois tästä välleen."

Niinpä ne laulovat Kalevaisen lapset,
Ja minä heijän voimaansa kiitän.
Moasta ja soist',
Muuttivat pois,
Eik' heit' ouk kuuluna siitten.

Anna Maria , jo hämärät helvieä!
Kuules mun kultain – jo päivänmä neän!
Jo linnut ne laulaa, ja sumut ne selvieä;
Hoi, Anna Maria! – Nouseppas jo!
– No, niin nouseppas jo!

Anna Maria , jo oamu on käissämme,
Mehtämies torvellans' tojotteloo;
Ja korvet ja kalliot kaikkuuvat eissämme.
Ylös, mun kultaini! nouseppas jo,
– No, niin nouseppas jo!

Voi Tybalt ! mun kultain, kuin unta ei suonut;
Mun muiskut ne muistuttaa unestain viel'!
Ei koskaan ouk päivä tänn' tuttavain tuonut,
Niin kuin se salainen, suloinen yö,
– Kuin se suloinen yö.

Niin laulakoot linnut, kuin usmat on poisi,
Ja soittakoot sarvet – niin monia kuin ois!
Kuin unein ei häviäis. Jopa tuo jäi!
Ja Tybalt , mun kultain, sun unessain näin,
– S'ua unessain näin!

"Ruusu kulta! (Perho loatii
Illan hämärrellessä)
Miksi eroisi mun soatti
Suruun? Pimenööpi moatki —
Vasta syvän-yöllä voatii
Lempi – lempi
Peätteä liittoonsa."

Ruusu, itkein, virkki: "tästä
Lähek Perhoinen jo pois!
Pimeyspä meijät estää –
Halaamasta m'ua peästä'!
Oamuksipa tuota seästä'!
Mietii – mietii,
Sinusta, voan sois'n."

Kuu jo valollansa, hellä,
Suloitteloo koko moan;
Kussa Ruusu nukkui, välleen
Perhoinenpa joutui jälleen,
Kuiskais, päivän koittais, hällen
"Nouse! – nouse!
Hyväillä jo soan."

Harakan-varpu-Kukkainen
Keolla seisoi yksinään,
Kaunis, suloinen, heinä!
Niin tuli eteläisen kans'
Neitopa laulain tanssians'.
Hään tuil – hään tuil
Niin onellinen juur'.

"Voi, (mietti kukka) jospa voan
Sen onnen ainoasti soan,
Heinien hehkuks' tulla!"
Kuin tyttö noukahti sen pois',
Ja painoi poveensa – viel' sois'
"Jos voan – jos voan
Vähäiseks' hetkeks' voan!"

Voan tyttö tuil: jo pettiin hään,
Sen pienen kaunokaisen peä
Tuil jalaltaanpa koatuks'.
Hään painui, vaipui; "muttapa —
Ma kuolen! voan tok' sinulta;
Tehtäisi – tehtäis!
Sun jalkais juurella."

Kaunis tyttö, josma sais'n
Sanan sulta aivan!
Siitten olisinma vait,
Enkä s'ua vaivaak.
Vapautettu piteä sun,
Yksin, vallan käytteä;
Korkeinkinpa onni mun,
Tahtoaisi täytteä.

Kuules, kultain, sanani:
Tules tännek luoksein!
Uskoppas mun puheeni,
Vannon nimeis vuoksi:
Hurskas ompi mieleni!
Jos myö joutuis yhteen,
Lupaan, vannon – kieleni
Ei piek muuta pyyteä.

Painuk, vanhan nureista,
Poikaisi jo syliin!
Rakkauen soat murheistais,
Ystävyyttä hyvin.
Majassamme voisit sie
Onnellinen olla;
Lykylliseks' tulisit,
Sen moar' soisin tulla.

Tähet ne paistaa
Ainakin moahamme tänn';
Taivas se loistaa
Yöllä, kuin päivälläkin!

Murheet ja huolet
Voittaavat mielemme teäll';
Taivaassa, tuolla,
Ollaan kuin voiton jo peäll'!

Jos mulla oisi
Siivet, kuin linnulla on,
Lenteämmä soisin
Moastapa – taivaisehen!

Missä on toista,
Kauniimpi kahtoa muu?
Kuin, koska loistaa,
Taivaalla, tähet ja kuu!

Kass' kuin tuo kahtoo.
Mieluisast', moahankin tänn'!
Kultain, hään tahtoo
Olla mull' ysiävänäin.

Silmällä, tuolla,
Valvoovat onnemme net;
Toisella puolla
Vastapa onneisi neät!

Laulakee veikot,
Taivaanki valloillen myös!
Vaikka on heikot
Eänemme, kebnoisi työs.

Kuu jopa kuulee,
Arvaakin laulumme hään;
Etkössä luule,
Jott'ei hään meijätkin neä?

Soitas siitt' Suomi,
Helkytäk kantelettais!
Iloa tuomme
Moastais ja taivahastais.