Eliel Aspelin-Haapkylä - Suomalaisen teatterin historia II

Sen jälkeen annettiin kuusi näytäntöä, joissa esitettiin samoja kappaleita kuin Porissa. Viimeksi, 20/12, näyteltiin Preciosa. Reippaan lehden mukaan katsojat olivat muutamina iltoina lähellä "halkaista huoneen ja tulijoita olisi ollut toinen mokoma". Eikä kumma, sillä "joutavia kehumatta täytyy sanoa, että tämä on paras näyttelijäseura mitä Tampereella on koskaan ollut".

Joulukuun 21 p. olivat seurueen jäsenet kutsutut "kaupunkilaisten ja maalaisten" toimeenpanemille päivällisille. Seuraavana aamuna joukko lähti Viipuriin. – Juuri ennen lähtöä eräs tamperelainen kysyi Vilholta, erosiko näyttelijäkunta yhtä tyytyväisenä Tampereelta kuin Porista? – "Meillä ei ole", kuului vastaus, "vähintäkään syytä muistutuksiin; katsojia on joka kerta ollut odottamattoman paljo, ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti." – Kysyjä, joka kertoo tämän U. S: ssa, pitää kuitenkin kiitosta liiallisena, sillä kaupungissa ei ollut varsinaista teatteria, vaan oli näyteltävä salissa, joka ei ollut tarpeeksi avara eikä muutenkaan mukava. Sitä paitse olivat huoneet niin kylmät, että useat jollei kaikki näyttelijät olivat saaneet yskän joululahjaksi. Mutta varmaa oli, kirjottaja vakuuttaa, että seura jätti jälkeensä "rakkaita muistoja ja kaipausta sydämiin".

Joulun vietti teatteriseurue siis Viipurissa , johon Bergbomkin oli samalla aikaa saapunut ja jossa se antoi kaksi ensimäistä näytäntöä vuoden viimeisellä viikolla, 27/12 Ja 29/12. Edellisen ohjelma oli: Alkajaisnäytelmä, Margareta, Suorin tie paras ja Laululintunen; jälkimäisen: Työväen elämästä, Ei mustasukkainen ja Hölmölän maailmanparantajat. Uuden vuoden päivänä näyteltiin Viuluniekka ja sitte jatkettiin esittämällä ohjelmia, jotka, alempana mainittavat poikkeukset lukuunottamatta, olivat kokoonpannut niinkuin Porissa ja Tampereella. Z. Topeliuksen syntymäpäivänä, tammikuun 14, oli ohjelmassa runoilijan laatimat Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu, Hääilta loppukappaleena. Samoin kuin Suomalainen teatteri täten olemassaolonsa ensi vuonna kunnioitti Topeliuksen päivää näyttelemällä hänen omia kappaleitaan, samoin on se myöhemminkin tehnyt. Sitä vastoin teatterilla ei vielä ensi aikana ollut sopivaa ohjelmaa Runebergin syntymäpäivän, helmikuun 5, viettämiseksi. Tammikuun 24 ja 26 p. annettiin täälläkin Preciosa, joka tietysti ei ollut ihastuttamatta yleisöä. Paitse seurueen omia lauluvoimia oli kööreissä kymmenkunta laulajaa paikkakunnalta apuna.

Alkuaan ei näy olleen tarkoin määrättynä, kauvanko viivyttäisiin täällä. Vilhon kirjeistä huomaa olleen puhetta Pietariin menosta, jossa Bergbom kävi tammikuun alussa, sekä että teatteria oli pyydetty Lappeenrantaan, missä taattiin 150 mk illasta. Kumminkin jäivät nämä matkat tekemättä, ja seurue näytteli lähes koko helmikuunkin Viipurissa. Tällä loppukaudella ilmestyi ohjelmistoon uusiakin, Vilhon johdolla harjotettuja kappaleita. Ne olivat K. G. Rosendahlin sepittämä, A. Rahkosen suomentama ja F. v. Schantzin sävellyksillä varustama, 4-näytöksinen satunäytelmä Ainamo 9/2 ja 18/2; sekä Tuokon kääntämät R. Gottschallin 1-näytöksinen, Marseillaise laulun runoilijaa liikuttavasti ylistävä Rouget de Lisle 9/2 ja S. H. Mosenthalin 5-näytöksinen kansannäytelmä Päivölä (Sonnenwendhof), jolla näytäntöjen sarja päätettiin 21/2 Ja 23/2. Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että kun 15/2 näytäntö annettiin Lundahlin hyväksi, oli ohjelmassa Lemun rannalla, Hääilta ja Rouget de Lisle näytelmäin ohella myöskin kuvaelma, jonka aiheena olivat Runebergin Kulnev-runon säkeet:

Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo – .

Ylipäätään vastaanotettiin Suomalainen teatteri Viipurissa yhtä ystävällisesti kuin edellisillä paikkakunnilla; mutta silti oli kyllä huomattavissa, että oli tultu kaupunkiin, jossa olot olivat kehittyneemmät kuin noissa toisissa. Tottuneempana teatteria näkemään oli yleisö täällä kärkkäämpi kritiikkiin, jota ennen tuskin nimeksikään oli kuultu. Itsessään kritiikki tietysti olisi ollut terveellinen alkavalle taidelaitokselle, mutta valitettavasti se ei ollut vapaa puolueellisuudesta. Tämä näyttäytyi siinä, että hienosto enimmäkseen loisti poissaolollaan ja että ruotsalainen äänenkannattaja katseli outoa ilmiötä kauhean korkealta kannalta. Suomenlehden toimittajassa, suomalaisuuden vanhassa esitaistelijassa Rietrik Polénissa oli teatterilla harras ystävä, jonka mielestä se tyydytti kohtuullisia vaatimuksia ja lupasi hyvää tulevaisuuteen nähden. Mutta toisin ajatteli Wiborgs Tidningin toimittaja, maisteri Aksel Lille, joka vuoden vaihteella oli muuttanut tänne Vikingenin leiristä Helsingistä. Hänen mielestään ei teatterin parhaimmistakaan jäsenistä ollut toivoa, että he, ilman riittävää koulua ja ilman esikuvia kun olivat, voisivat kehittyä edes toisen "rangin" taiteilijoiksi – jopa hän uskoi, että nykyiseen teatteriin ehkä vastaisuudessa saattaisi ilmaantua kykyjä, mutta että se itse [kaikessa tulevaisuudessa] olisi kykenemätön tyydyttämään minkäänlaisia korkeampia vaatimuksia (!) – Niin sitä sopi kirjottaa yleisölle, joka ei kaivannut kansallista teatteria. Polén puolestaan pani muistiin teatterissa kuulemansa talonpojan lauseen: "On tuota nähty teatteria ennenkin, mutta mitä siitä on ollut, kun sitä ei ole ymmärtänyt".

Kumminkin oli Viipurissa enemmän kuin muualla suomalaisen näyttämötaiteen harrastusta. Jo 1840-luvulla Hannikainen ja Lagervall puhuivat siitä Kanavassa, 1860-luvulta on muistettava, että sikäläinen kirjallisuusseura julkaisi sarjan pienempiä näytelmiä, joiden joukossa Kiven Leakin loistaa, ja nyt kun Suomalainen teatteri ensi kerran näytteli siellä, sama seura otti kustantaakseen nuoren runoilijan J. H. Erkon tekemät 1-näytöksiset näytelmät Kokkimajuri ja Sotaiset veljekset, samalla palauttaen kolmannen, Salaviinan polttajat, neuvomalla tekijää laajentamaan sitä 2-näytöksiseksi. Jo keväällä edellisenä vuonna seura oli niinikään kustannettavakseen hyväksynyt Korhosen huvinäytelmän Kosijat. Totta kyllä ei tähän aikaan annettu runsasta palkkiota tekijöille – Erkolle esim. maksettiin 20 mk. arkilta! Mutta ei sentään puuttunut vilpitöntä hyväntahtoisuutta runoilijaa kohtaan. Seura määräsi näet hänelle 50 mk: n avustuksen, jotta hän voisi käydä teatterissa oppiakseen pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia kun ryhtyisi uusia näytelmiä sommittelemaan. Erkko oli tähän aikaan opettajana Rokkalan lasitehtaan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. Toinenkin draamankirjottaja, Evald Jahnsson, oleskeli parastaikaa Viipurissa ja hänellä oli tekeillä näytelmä, joka ennen näytäntökauden loppua esitettiin teatterissa. Vihdoin on tässä mainittava, että eräs yksityinen seura, joka vähän ennen oli Viipurissa toimeenpannut näytäntöjä Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi, lahjotti teatterille silloin hankkimansa, hyvässä kunnossa olevan puvuston, joka oli maksanut toista tuhatta markkaa.

Suomalaisen teatterin ensimäinen kiertomatka päättyi Viipurissa, josta se helmikuun viime päivinä palasi Helsinkiin. Nuori näyttelijäseurue oli saanut ensi kerran kokea kuleksivan teatterin maailmankuuluja iloja ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä. Niin ja kuitenkin toisin. Tämä seurue ei kuleksinut niinkuin tavalliset ainoastaan ansaitakseen niukkaa toimeentuloansa. Se liikkui korkeampi päämäärä johtotähtenään. Sen tuli harrastaa ja se harrastikin kansallista taidetta, ja jollei aluksi käsitys taiteesta ollutkaan taiteilijanaluille varsin selvä, niin he ymmärsivät kuitenkin yrityksen kansallisen puolen, ja tositeossa teatteri lieneekin ensi aikoina kiertomatkoillaan ennen kaikkea tullut vastaanotetuksi ja vaikuttanut kansallistunnon ja – mielen herättäjänä ja innostajana. 8 8 Kun tekijä viimeisen kerran tapasi J. H. Erkon, joku viikko ennen hänen kuolemaansa syksyllä 1906, hän mielihyvällä muisteli hupaista ja isänmaallisuuden innostamaa seurustelua teatteriseurueen jäsenten kanssa talvella 1873. Sitä vastoin hän ei luullut silloin teatterista mainittavasti hyötyneensä taiteellisessa suhteessa.