Fyodor Dostoyevsky - Sorrettuja ja solvaistuja

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjanioli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin hetiIchmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennenlukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraatihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään…

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyihyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarintuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallistajuhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsäuuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minääärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, ettähengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessaniNatashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaistentoiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin onalkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudellaminua ja tytärtään silmällä pitää … ja silloin mummo äkkiä säikähti – enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtavaprinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeilläpalkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä – se ontietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailijaoikeastaan on?"

Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohtateen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukkorypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niintuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiotaansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevintai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostainpienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonkavirkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivanjokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme…Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpaotti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaamaksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksikorvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasitarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkäkävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisenkuulijani silmistä.

Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankarianisäälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämänonnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin olijo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, ettäpitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämenvalloittaa", puheli hän. – "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi jamuistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaanveljeksesi."

Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästipuristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suutelisitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.

– Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teostahämmästyneenä: – no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaaja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.

Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvinliikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeätuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]

Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessäänsalaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostellakertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:

– No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niinhauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, senkyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa onse kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla onkuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitäpidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitäkorkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkinon tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jomyöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa…Hm!

– Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljonrahaa? – kysäsi Anna Andrejevna. – Katselen teitä enkä voi oikeinuskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!

– Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: – vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niinonhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukeaehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apuaja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielävarhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!

Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, ettenvoinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensalentoa.

– Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovatsillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, – vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?

– Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuinloukkaantuneena.

– Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä janauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.

– Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas

Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.

Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.

– Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.

– No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitustapuhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voisinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensäpunottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. – Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali – kaukana vielä kenraalista! – niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,kirjoittaja.

– Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.

– Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoonsitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksiei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voiolla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä – vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tullaulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kentiesehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyyaina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otatrahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…