Fyodor Dostoyevsky - Sorrettuja ja solvaistuja

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkinniitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän pitiitseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustuaja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaannaapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni NikolaiSergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, muttasittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkunajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikintalossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, laskettelisukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonollapianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneetkyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavastamiehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuivaegoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta eisaattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoitonpyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiinerottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, jokakaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmastivarasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksirääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahastiloukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsinyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jotatietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, ettäruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvanhänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänäpäivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asianNikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka saiAnna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyyshaihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas olihyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hänkäsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissäja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtäänauta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisitäydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisiVasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakinonnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyysoli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpatuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niinerinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistämuuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistäjohonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oliloistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan japehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä sekoskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantuaNikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakinneuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinenhyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinasosasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesikartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsäjälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojallatuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisenhyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsiiloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään javirkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuinasia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousiriemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomastaluottamuksestaan. Asia oli seuraava… Niin, vaan koska ruhtinasValkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katsonvälttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkojaruhtinaan elämästä.

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainuthyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsäoli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle olijäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus olijo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässämoskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa"kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaenvaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsarahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisenelämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, muttasiitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän olihyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käyttihyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, jokaoli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaanMoskovaan ja itse muutti palvelukseen – n lääniin, jossa hän eräänPietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeänviran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaanhuomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassaelää, teki hän päätöksensä – paremman toivossa alkaa uransamaaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansakohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hänoikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänytpuolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muistariippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneetja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssalisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensäoli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntuijo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisenpelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikätämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaanPietariin – hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varmajalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisiesiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaanvälittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäistenseurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaahänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisenpoikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana käviruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeensai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässälähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavatkuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänensotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän ostine neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosiaulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariinja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, ettäruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksimielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenevkirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissaperää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hänminut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verranvain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäniIchmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaikenolin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaanaikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovinhämmästyi…