Fyodor Dostoyevsky - Sorrettuja ja solvaistuja

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen jamolemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin eiolisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartuisitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoikalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsihiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parkanousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

– Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollaintavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koirannahkaa.) – Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suurimestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta jaantoi sen hänelle.

– Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra

Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainensaksa, silmälasit käyrällä nenällään.

– Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisenhyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

– Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,ehätti herra Kryger, – ja minä teke teille ilmaiseksi koirastakuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

– Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohtikurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähänonnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitäymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

– Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müllernähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, muttakätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatuisiitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hänryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelinhuoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimmekummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

– Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaentoisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutamanaskeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostamapoikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kunikuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadunoikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadunpuoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hänistui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätäänmolemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

– Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: – älkää

Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.

Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsimeitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapaillakättäni.

– Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —

Ahdistaa!

– Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaaukkoa ylös. – Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä hetihaen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaanja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetullaäänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

– Hirvisaarella, kähisi hän, – kuudennella linjalla …ku-udennella lin-jalla…

Ja hän vaikeni.

– Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se onvasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä – se putosi hervahtaenkuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni – hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranintaudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaanHirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talonvinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainenkamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kovakuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulostunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikestapäättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää einiinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikinMüllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilänvalaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydälläoli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunuttaleipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollutalusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkunedes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänenpassinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjänalamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonkalehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailtasekä isännältä – kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksestakertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivatasuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talonaatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaaselkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra olikuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljäkuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sentähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksenluona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oliiso – kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, kenne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkäjoitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sittenmatkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaavarmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkinhautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhienivälillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilinitselleni – mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdämuuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Muttamiksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksiviimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se olikuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minuaja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, ettäensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkäätuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaatoivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vainpalkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeentulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässäsiivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhustakyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.