Fyodor Dostoyevsky - Sorrettuja ja solvaistuja

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanutNikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nytsen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästiomista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, ettähuonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaanhän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurtamerkitystä annakaan – näytti, että hän samalla tahtoi poikaansapuolustaa – on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettäähänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinaskirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään NikolaiSergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että heottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudunhiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollistarakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansaoikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat javakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeentulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttuaotettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti NikolaiSergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta samanverran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän jaNikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskusmielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshiatottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvinmiellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisinja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvinlapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänetluotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljonhäntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissajoutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitäänvirkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai SergeitshAleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, ettäruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessäänmainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostainAleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänensuhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakinvierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, etteiruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksentähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanutpuheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshanhellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensaensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hänoli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpöttelijostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarastivihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisellaavomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; muttaNikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisestivahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoinakirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimeinhän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkustisinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoimaanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimmankauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänenoikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensäjohtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntuijo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikilleulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestäpuutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestänähtävällä epäilyksellä…

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tunteaentistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshentisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksiNikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hänmitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa eihän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuinneljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissakäydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöönkuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullutkertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaankohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan jaNikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaaviasanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttuei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpiajuoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämänheikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oliseitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisennuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkaudenvehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekasja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsanuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdataainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilustenomistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensäVasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevankylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassatiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivattytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekänais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaankirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, ettäruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkunmaaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikantähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkintunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistäuskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivatlevottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja – armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttuapuolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarastivaroitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiänaapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha – hänei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaatuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän olientisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toistenasioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita jatodistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoitoollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuottasitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillistavaltakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupantapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuintodellisuudessa oli saatu.