Rudyard Kipling - Sotilaskertomuksia

"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?" sanoi lushkarikapteeni.

"Kuulkaa häntä!" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa olevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.

"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'" sanoi Pikku Mildred. "Kuulin hänen niin sanovan."

Eversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa kuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi huuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean avulla, ja se aivan särkee hänet.

"Pojan perhana!" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. "Pitäisi lähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä kovakouraisesti."

Mutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat hänelle kuin lapsen lapsen lapsia – miehistö kuitenkin ensi sijassa. Hän murahti äkeissään: "Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun hän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain pahentaa asiaa."

Konjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui tuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista katsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku. Perustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi tuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt. Milloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin he siitä melkein ylpeilivät.

"Aikooko hän ulvoa koko yön", sanoi eversti, "tai pitääkö meidän tässä pitää Pikku Mildredin vieraalle seuraa, kunnes hän alkaa voida paremmin?"

Tuolissa istunut mies nosti päätään ja tuijotti messiin.

"Oi Jumalani!" sanoi hän, ja jok'ainoa messissä olija säpsähti. Sitten lushkarikapteeni teki jotain, josta hänen olisi pitänyt saada Victoria-risti – osoittaen uljuutta taistelussa ääretöntä uteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että he nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin tärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain: "tämä asia kai ei koske meitä, sir", vei toverinsa verannalle ja puutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän katsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt konjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen tarkastellessaan katossa olevaa arkkua.

"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän", sanoi ajutantti Basset Holmer. "Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla kotoisin?"

Eversti pudisteli miestä hiljaa käsivarresta ja kysyi: "Kuka olet?"

Ei vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille vasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä, kunnes huudettiin "ratsaille", toisti kysymyksen semmoisella äänellä, että petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh, joka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua tuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja kahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin oli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla Valko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki toimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta sävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan ja naputteli pöytää sormillaan.

"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa", sanoi eversti. "Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian huomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin."

Pikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle. Tämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe yhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä olevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan. Siihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja yksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi pontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi tarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen taulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen pudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen hopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä. Hän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.

"Mikä se on – niin, mikäs se on?" sanoi Pikku Mildred. Sitten, ikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: "Se on hevonen – niin, hevonen."

Hyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: "Niin, olen – nähnyt. Mutta missäs on se hevonen?"

Olisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät syrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää kysymystäkään vahdin kutsumisesta.

Taas hän puhui, hyvin hiljaa: "Missä meidän hevosemme on?"

Mitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen ainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella ulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen, rykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä kolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut ammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja ojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti särmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti pöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti "River of Years" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään messisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt valssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: "Rumpalin hevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden – 67." "Mistä hän tietää?" "Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä." "Eversti, mitä aiotte tehdä?" "No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!" "Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa."

Pikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa. "Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!" hän sanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.

Ainoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli tyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle. Ällistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa. Vielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja portviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku Mildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: "Hyvät herrat! Kuningattaren malja." Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies hypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan lasista kannan poikki.

Kauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä maassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli eräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja särkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa ei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta, lukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota kyllä aina sattuu.

"Asia selviää", sanoi eversti, syvään huokaisten. "Hän ei ole kersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?"

Koko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut saattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen, likainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.