Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen II

Varsinkin kaksi asiaa nyt askarrutti mr Britlingin mieltä. Toinen oli suurenmoinen ja miehekäs aatos, sankarillinen ja juhlallinen laadultaan, ajatus, että pitäisi ryhtyä ottamaan osaa suureen taisteluun, jättää Dower House tottumus- ja toimintapiireineen ja lähteä – . Päästyään aatoksissaan tuohon asti hän ei ollut oikein selvillä mihin oli lähdettävä tai mitä oikeastaan oli tehtävä. Hänen mieleensä kuvautui tekaistuun univormuun puettu vapaaehtoinen, joka aiheutti vakavia vaurioita pensasaidan takaa esiin hyökkäävälle viholliselle. Univormu oli luultavasti sommiteltu samaan tapaan kuin se puku, joka hänellä oli yllään mi Direckin saapuessa. Siinä oli hihanauha. Toisinaan hän taas kuvitteli työskentelevänsä puhelimen ääressä tai jossakin toimistossa suorittamassa jonkinlaista näennäisvirallista työtä, joka kysyi pikemmin älyä kuin harjoitusta. Silloinkin tietysti hihanauhalla varustettuna. Kuukaus sitten hän olisi tuskin tiennyt, mikä "hihanauha" oikeastaan on; nyt se tuntui kansallisen järjestyminen tunnussanalta. Hän oli maanantaina aamujunassa matkustanut Lontooseen aikoen heti kirjoittautua johonkin tarjona olevaan toimeen; sanalla sanoen: hän tahtoi saada hihanauhan mitä pikimmin. Aamulehdet, joita hän osti asemalla, muuttivat hänen Pariisin välttämätöntä kukistumista koskevan vakaumuksensa toivonsekaiseksi epäilyksi, mutta ei saanut järkytetyksi hänen päätöstänsä. Uutiset, joissa kerrottiin tappioista ja takaa-ajoista ja peräytymisestä peräytymästä päästyäkin, olivat sanomalehdistä kadonneet. Saksalaisten oikea siipi oli joutunut vastahyökkäyksen alaiseksi ja näytti olevan vaarassa ahdistua Parisin ja Verdunin väliin englantilaisten hyökätessä siviltä sen kimppuun. Tämä kevensi hänen mieltänsä, mutta ei mitenkään muuttanut hänen uutta käsitystään, että sota oli pelottavan ankara asia. Siinäkin tapauksessa, että vihollista pidätettäisiin ja pakotettaisiin hiukan peräytymään jäisi riittävästi työtä joka miehelle, kun tulisi kysymykseen ajaa se takaisin omaan maahansa. Tämä sota oli jotakin ennenkuulumatonta ja koski varmaan kaikkia… Se merkitsi, että joka miehen oli annettava itsensä. Että hänenkin oli uhrauduttava. Tätä asian selvää tajuamista ei mikään saanut estää puhkeamasta teoksi. Oli erinomaisen häpeällistä pysytellä nyt syrjässä ja olla tekemättä voitavaansa sivistyksen hyväksi, Englannin hyväksi, kaiken mukavuuden ja turvallisuuden hyväksi, jota oli saanut nauttia – noita harjoitettuja, tottelevaisia, riivattuja miljoonia.

Sinä päivänä mr Britling oli pelkkää yltiöpäistä vapaaehtoisuutta, pelkkää isänmaallista uhrautuvaisuutta.

Mutta kaiken tämän urheuden takana oli mr Britlingin mielessä tuo toinen asia, eräänlainen pelko. Hän oli nyt valmis levittäytymään hyökkääjää vastaan kuin rohkea kalkkunakukko, joka höyhen jännittyneenä. Hän oli valmis käymään eteenpäin pistin ojona, marssimaan ja kaivamaan niin kauan kuin voimia suinkin riittäisi, ampumaan ja, jos niin tarvittiin, kuolemaan juoksuhautaan mieluummin kuin sallisi saksalaisen militarismin hallita maailmaa. Omasta puolestaan hän ei peljännyt. Hän oli valmis kaatumaan taistelukentälle tai sankarillisesti makaamaan sotilassairaalassa. Mutta seikka, jonka erikoinen ja lamaava luonne oli hänelle täysin selvä ja jota hän siitä huolimatta kaikin voimin yritti olla tajuamatta, oli se, ettei sodan hirviö ollut läheskään yhtä halukas lähestymään häntä kuin hän sitä, että sen silmät jo olivat kiintyneet johonkin hänen ulkopuolellansa ja takanansa olevaan, että se jo liiankin selvästi ojensi pitkää, varjomaista käsivarttansa hänen ohitsensa siepatakseen Teddyn – ja Hugh'n…

Nuoriso on sodan ruokaa…

Teddyhän ei kumminkaan missään tapauksessa kuulunut mr Britlingin määrättäviin. Teddy sai tehdä miten hyväksi näki. Mr Britling ei tahtonut edes neuvoa häntä. Hugh taas —

Mr Britling teki parhaansa julkeasti kieltääkseen mitä itse hyvin älysi.

"Vanhin poikani on vain seitsemäntoistavuotias", sanoi hän. "Hän on innokas lähtemään, ja paha minun olisi, ellei niin olisi laita. Hänet otetaan tietysti johonkin kadettikuntaan – hänhän on oppinut jo jotakin sentapaista koulussa. Tai ottavat hänet nostoväkeen. Mutta ennenkuin hän täyttää yhdeksäntoista, on asia tavalla tai toisella lopussa. Pelkään, että poika parka tuntee itsensä pettyneeksi…"

Saatuaan Hugh'n onnellisesti työnnetyksi mielensä taka-aloille – liian nuorena, miehen töihin vielä pystymättömänä – mr Britling saattoi antaa kansallista nousua haaveilevalle mielikuvitukselleen vapaan vallan. Siitä ajatuksesta, että taisteluun oli kaikkien otettava osaa, oli helppo siirtyä kuvittelemaan Englantia aseistettuna, vakavasti sotaan varustautuneena. Todellisuuden ankarat esteet eivät merkinneet mitään. Hän oli itse valmis sanomaan – ja niin ollen hän tunsi useimpain englantilaisten olevan valmiita sanomaan hallitukselle: "Tässä me olemme käytettävinänne. Tämä ei ole mikään diplomaattien sota eikä sotaministeristön sota; tämä on koko kansan sota. Me olemme kaikin halukkaat ja valmiit siirtämään syrjään tavanmukaiset toimemme ja tarjoamaan omaisuutemme ja itsemme. Päähänpistot ja yksityinen toiminta ovat hyviä ja soveliaita rauhan vallitessa. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä niinkuin haluatte. Ottakaa kaikki mitä meillä on." Ajatellessaan hallitusta tässä yhteydessä hän unohti sen hallitsevan luokan, jonka itse tunsi. Raeburn liehuvine lahkeineen, sirosteleva Philbert, kirkuva lady Frensham, tyly, härkäpäinen Carson, juoppo Bandershoot ja kavala Taper, juonikas Asquith, kaunopuheinen, mutta köyhäsisältöinen George ja järkkymätön Grey – kaikki nuo brittiläisen toimintalaadun tyypilliset edustajat katosivat hänen tajunnastaan mielikuvituksen sitä hehkuttaessa. Hän unohti ikävystyttävät väittelyt, puuta heinää puhuvat sanomalehdet, "bluffit", salajuonet, lauantaiseuroissa harjoitetun viekkaan kaupanteon, täysikasvuisten henkilöiden "koulupoikakunnian", ajattelussa ilmenevän yleisen epärehellisyyden; hänen mieleensä kuvastui yksinkertaisempi ja ihanteellisempi hallitus. Epämääräisesti hän ajatteli, että oli jotakin noiden miesten takana ja yläpuolella, Englanti, maan hallitseva hengetär, jossa ilmeni arvokasta turvallisuutta ja lujaa tahtoa. Hän kuvitteli tuolla haavemaisella hallitsijattarella olevan ihmeen täydelliset suunnitelmat ja laskelmat voidakseen selviytyä tästä ratkaisevasta tapahtumasta, joka jo useita vuosia oli mitä ilmeisimmin maata uhannut. Hän näki mielessään suuren kansakunnan, joka vastahakoisuudestaan huolimatta käytti suuria mahdollisuuksiaan oikeudenmukaisen puolustussodan jatkamiseen, ja hänen rohkeasti etenevä ajatuksensa täytti helposti kaikki suunnitelmissa ja laskelmissa ilmenevät puutteet. Hänen mielestään täytyi jossakin "tuolla ylhäällä" olla henkilöitä, jotka osaavat laskea ja jotka jo ovat laskeneet kaikki mitä sellaisessa taistelussa voimme tarvita, täytyi olla järjestelijöitä, jotka olivat suunnitelleet ja laskeneet kaikki käytännöllisiä ja helposti suoritettavia yksityiskohtia myöten.

Tällainen tiedosta uskoon luiskahtaminen lienee välttämätöntä inhimillisen sankaruuden olemassaololle…

Oman osuutensa suuressa kansallisessa nousussa ajatteli hän hyvin vaatimattomaksi. Hän oli kirjailija, jonkinlainen todellisuuden alimuistutus; hän ei ollut tottunut käskemään, hänen osansa oli pikemmin huomioidentekijän kuin asiain järjestelijän ja hän piti itseänsä pelkkänä mitättömänä yksilönä, joka yksilöllisesti elopiiristänsä irtautuen liittyy suureen koneistoon tarttuakseen kivääriin ja maatakseen juoksuhaudassa, vahtiakseen siltaa tai ladatakseen patruunaa – nauha hihassaan tai jotakin sentapaista – kunnes suuri tehtävä saataisiin suoritetuksi. Sunnuntaiyö oli täynnä kuvitelmia: annettuja määräyksiä, maaseutu nousemassa tekemään mitä tehtävä oli, teitä, joita parhaillaan pantiin kuntoon, varoja, joita järjestettiin, ja yksityiselämän pikkuharrastukset oli sysätty kerrassaan syrjään. Ja kesken kaiken oli mr Britling vielä kyllin nuorekas uneksimaan henkilökohtaista sotapalvelusta, äkkinäisiä vaaroja, jotka hän nopeasti ja miehuullisesti torjui, eteviä ja uskaliaita tekoja ja harvinaisia palkintoja – kaikki unia, joita leijailee jokaisen mielikuvitusrikkaan rekryytin mielessä…