Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen II

Laajaksi kävisi esitys, jos tahtoisi seikkaperäisesti kertoa niistä tutkimuksista, joita mr Britling kahden päivän kuluessa suoritti keksiäkseen jonkin soveliaan tavan uhatun isänmaansa palvelemiseksi. Olisi ensinnäkin kuvailtava hyvin harjattu isänmaanystävä, älykkäissä kasvoissa intoisa ilme, istumassa Lontoon junassa lukien sotauutisia – ensimmäisiä rauhoittavia uutisia moneen päivään – ja yrittäen salata, että hänen elämänsä oli tempautunut irti juurineen ja että hänen koko olemuksensa leimusi pelkkää uhrautuvaisuutta. Kuvaus olisi lopetettava neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen touhun, tiedustelun, juttelun, odottelun ja telefonoimisen jälkeen esittämällä sama herrasmies hiukan väsähtäneenä ja silmissä jonkinlainen välinpitämättömyyden ilme palaamassa asemalta oikoteitse läpi Claveringsin puiston juurtuakseen jälleen vanhaan maaperäänsä. Tärkein sillä välin sattunut seikka oli se, että mr Britling havaitsi pahoin erehtyneensä kun oli kuvitellut brittein valtakunnan hallitusta älykkääksi, valistuneeksi ja viisaaksi.

Suuri Business as usual -kausi oli jo loppumassa, ja Lontoossa vallitsi innostus vapaaehtoiseen sotapalvelukseen parhaimmillaan. Tämän innostuksen tiellä oli mitä kurjimpia ilmoittautumissääntöjä. Rasittuneet ja sangen kyvyttömät upseerit, jotka luulivat osoittavansa etevyyttään kieltäytymällä ottamasta vastaan siviilihenkilöiden tarjoamaa apua ja esiintymällä erinomaisen hitaasti ja varovasti sekä hyvin arvokkaasti ja ylhäisesti, istuivat likaisissa, ahtaissa suojissa sähisten kiukkuansa tuolle ennenkuulumattomalle Englannille, joka tungeskeli ovilla ja ikkunoilla ilmoittautuakseen vapaaehtoiseen sotapalvelukseen. Jokaisen sotamiehenottotoimiston ulkopuolella seisoi miehiä ja nuorukaisia joukottain odottamassa; he nojailivat seiniä vasten, istuivat katukäytävällä, odottivat tunnin toisensa jälkeen, odottivat myöhäiseen iltaan ja palasivat seuraavana päivänä, ilman asuntoa, ilman ruokaa, monet nälästä sairaina; miehiä, jotka olivat sinne rientäneet maaseudulta, miehiä, jotka olivat kaikki jättäneet toimensa, mikä konttoristin, mikä puotimiehen, mikä minkin viran haluten yksinomaan palvella Englantia ja "näyttää noille kirotuille saksalaisille". He kohtasivat tiellään ällistyttävän esteen: toimeenpanijaan leväperäisyyden. Kulkiessaan Pyhän Martin kirkon ohi ja poikki Trafalgar Squaren ja nähdessään suurenmoisen isänmaallisen innostuksen liikkeelle nostattamat kansanjoukot uupuneina odottamassa mr Britling ensi kerran alkoi aavistaa sotaministeristöltä puuttuvan kekseliäisyyttä, sotaministeristöltä, jonka oli niin äkkiä suunniteltava voitto. Seikkaperäisimpiä tietoja hän oli saava klubissaan.

Niillä kaduilla, joita hän kulki, näytti vallitsevan ankara levottomuus. Omnibusvaunut ja ajoliikenne olivat huomattavasti vähentyneet, mutta nyt näkyi tavaton määrä kuljeksivia jalankävijöitä. Katukäytävillä liikkui ihmisvirta ärsyttävän hitaasti. Useimmat henkilöt kävelivät ja seisoskelivat joutilaina, harvat menivät työhönsä. Varsinkin näytti niin olevan naisten laita. Monet olivat ilmeisesti tulleet Lontoon laitapuolilta epämääräisesti jotakin odottaen, voimatta pysyä kotonaan.

Kaikkialla näkyi liittovaltain lippuja: myymäläin ikkunoissa, ovien yläpuolella, voimavaunuissa, napinlävissä, ja aitauksissa ja ikkunoissa oli suuri määrä väenottoilmoituksia. "Kuninkaasi ja maasi tarvitsevat sinua", oli kehoituslauselmana, ja kysymyksessä oli yhä "satatuhatta miestä", vaikka lordi Kitchenerin vaatimus oli kohonnut puoleen miljoonaan. Useimmissa ajuriautomobiileissakin näkyi värväysilmoituksia. Norddeutscher Lloydin konttorin isot ikkunat oli naulattu kiinni ja peitetty paksulla kerroksella sotaväenottojulistuksia.

Klubi oli mr Britlingin sinne tullessa täynnä puhelua ja sotaista hälinää. Hallissa näytti kirjailija Wilkins useille asiaa harrastaville klubin jäsenille taitetusta rautaputkesta valmistettua harjoituskivääriä. Sitä piti käytettämän harjoituksissa, kunnes saataisiin hankituksi oikeita kiväärejä, ja sellaisia voitiin valmistaa markalla kappale. Mr Britling alkoi nyt älytä, että sotamiestenotossa ilmenneet epäkohdat olivat vain ensimäinen sotaministeristön leväperäisyyden ilmaus. Klubissa juteltiin hyvin vapaasti; eräs sodan alkuvaiheiden ohimeneviä vaikutuksia oli, että englantilaisten luontainen ujous jossakin määrin hälveni, niin että henkilöt, jotka olivat monen vuoden aikana äänettöminä istuneet klubissa aterioimassa ja tuijotelleet sanaa sanomatta mr Britlingiin ja joita hän oli samoin vaieten tuijotellut, nyt ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan.

"Mitä tulee minunlaiseni miehen tehdä?" kysyi eräs sileäksi ajeltu lakimies.

"Sitä samaa minäkin olen mielessäni hautonut", sanoi mr Britling. "Ne ovat määränneet rekryyttien ylemmän ikärajan kolmeksikymmeneksi; se on luonnottoman alhainen. Mies, joka on hyvän joukon yli neljänkymmenen, kuten minä, kykenee varsin hyvin makaamaan juoksuhaudassa tai vartioimaan jotakin siltaa. Minä en ole varsin kehno ampuja…"

"Me olemme tässä keskustelleet kotimaan puolustamista varten otettavia vapaaehtoisia koskevasta kysymyksestä", sanoi lakimies. "Joka tapauksessa meidän pitäisi harjoitella. Mutta sotaministeriö katselee yhtä epäsuopein silmin kaikkia sensuuntaisia puuhiamme kuin jos olisimme aikeissa liittyä saksalaisiin. Se on mieletöntä. Joskaan emme me vanhemmat miehet kelpaa lähetettäviksi sotanäyttämölle, voisimme ainakin astua sellaisten joukkojen sijaan, jotka voisivat sen tehdä."

"Jos teillä olisi kiväärejä", virkkoi eräs teräväpiirteinen harmaapukuinen mies, joka seisoi mr Britlingin oikealla puolella.

"Minä otaksun, että niitä voidaan hankkia", sanoi mr Britling.

Puhuvin ilmein ja päätään pudistaen tahtoi teräväpiirteinen mies väittää, että niin ei suinkaan ollut laita.

"Jokainen kaatunut, useat haavoittuneet ja useimmat vangiksi joutuneet", virkkoi hän, "merkitsevät menetettyä kivääriä. Me olemme sodan alusta lukien jo ehtineet menettää kaksikymmentäviisi tuhatta kivääriä. Ollenkaan ottamatta huomioon uusien joukkojen aseistamista täytyy meidän korvata nämä kiväärit samalla kun lähetämme uusia joukko-osastoja. Tiedättekö, kuinka monta kivääriä voidaan viikossa enintään valmistaa maassamme tätä nykyä?"

Sitä ei mr Britling tiennyt.

"Yhdeksän tuhatta."

Mr Britling ymmärsi yht'äkkiä, mitä Wilkins ja hänen leikkikiväärinsä merkitsivät.

Teräväpiirteinen mies lausui sen näköisenä kuin olisi sanonut lopullisesti ratkaisevan sanan asiassa: "Kiväärin piippujen valmistaminen se tuottaa hankaluutta. Tarvitaan monimutkaista koneistoa; meillä ei ole sitä emmekä voi saada sitä valmiiksi ensi kiireessä. Siinä sitä ollaan!"

Teräväpiirteisen miehen puheen laatu muistutti pommin heittämistä.

Nyt hän taas heitti yhden. "Sinkkiä", sanoi hän.

"Puuttuisiko meiltä sinkkiä?" kysyi lakimies.

Teräväpiirteinen mies nyökkäsi ja alkoi selittää asiaa yksityiskohtaisemmin.

Sinkki oli välttämätöntä patruunain valmistamiseen; siihen tarvitaan puhdistettua sinkkiä, vieläpä erittäin puhdasta, sillä muuten osuivat laukaukset huonosti. No niin, me olimme jättäneet puhdistamisen belgialaisen ja saksalaisen teollisuuden asiaksi. Jäljellä oli enää vain yksi tai pari englantilaista liikettä… Ellemme kävisi tuimasti käsiksi, loppuisivat ampumavaramme… Ainakin sellaiset ampumavarat, joita käyttäen voi ampua tarkkaan. "Ja siinä sitä ollaan!" sanoi teräväpiirteinen mies.

Mutta hän ei tuona aikana suinkaan edustanut suuren yleisön käsityskantaa.

"Joka tapauksessa otaksun, että voimme saada kiväärejä Amerikasta", sanoi lakimies. "Ja mitä sinkkiin tulee, poistetaan sen puute kyllä, jos puute käy tuntuvaksi…"