Герберт Уэллс - Mr Britling pääsee selvyyteen II

"Nuoremmista upseereista on paha puute. Ne ovat ottaneet jo lähes kolmanneksen tovereistani", sanoi hän ja lisäsi haikeasti kuten se, joka saa vain katsella saavuttamattomia riemuja: "pari heistä päässee rintamalle jo lähimmässä tulevaisuudessa".

Hän puhui niinkuin nuori näyttelijä jostakin pääosasta. Äänen sävy oli kuin henkilön, joka ikävöi vieraisiin maihin… Täytyy olla kärsivällinen. Tulee se sekin aika kerran…

"Jos minä kaadun, niin Letty saa kahdeksankymmentä puntaa vuodessa", selitti Teddy monen muun yksityiskohtaisen tiedonannon ohella.

Hän hymyili tuolle huvittavalle ajatukselle – niinkuin itseensäluottava kuolematon hymyilee.

"Hän on minun pieni elinkorkoni", sanoi Letty, samoin hymyillen, "elipä tai kuoli".

"Me tulemme kaipaamaan Teddyä kaikin tavoin", sanoi mr Britling.

"Tätähän kestää vain sodan ajan", virkkoi Teddy. "Ja Letty on hyvin älykäs. Minä olen tehnyt parhaani kitkeäkseni hänestä rikkaruohot."

"Jos luulet pääseväsi takaisin työhösi sodan jälkeen", sanoi Letty, "niin erehdyt pahoin. Minä saan vaatimukset kohoamaan."

" Sinä !" sanoi Teddy luoden häneen kolean katseen ja ryhtyen huomiotaherättävästi puhumaan aivan toisesta asiasta.

"Hughkin tulee pian khakiin puettuna", kertoi vanhempi pikkupojista Teddylle. "Hän on liian nuori päästäkseen Kitchenerin armeijaan, mutta hän on mennyt maanpuolustusväkeen. Hän lähti torstaina… Kunpa mekin olisimme vanhempia, Gilbert ja minä…"

Mr Britling oli tiennyt poikansa aikeen siitä illasta lähtien, jolloin Teddy ilmoitti omat suunnitelmansa.

Hugh oli tullut isänsä työhuoneeseen tämän istuessa parhaillaan miettimässä tärkeätä kysymystä, oliko hänen jatkettava "Sodan tutkisteluansa" keskeytyksellä, vai oliko se pantava joksikin aikaa syrjään ja ryhdyttävä mahdollisimman selvästi osoittamaan Englannin tahdon ja voiman sekä sen hallinnollisen ja sotilaallisen johdon välillä vallitseva ristiriita, jota ei oltu riittävän yleisesti tunnustettu. Hän tunsi, että suunnaton määrä inhimillistä innostusta ja tarmoa oli hyljätty ja hukattu, että jos asiat kehittyisivät samaan suuntaan, syntyisi tuhoisa aineksen puute, ja että laajasuuntaiset muutokset olisivat välittömästi tarpeen, jotta voitaisiin, kuten hän sydämestään toivoi, varmasti saavuttaa nopea, pelkoa synnyttävä voitto Saksasta. Jospa hän heti kirjoittaisi jonkin räiskyvän artikkelin, esimerkiksi "Sodasta ja ammattitaidosta" tai "Sodasta ja aineellisista varoista" ja toisen, jonka nimeksi sopisi "Ei voittoa ilman yhteiskunnallista lujuutta". Jos hän kirjoittaisi tuollaista, niin tulisiko se huomatuksi, vai häviäisikö se jälkeä jättämättä yleiseen henkiseen sekasortoon. Olisivatko ne kuuluvia ja pelastavia huutoja, vai pelkkää joutavaa huutelemista?.. Tuota hän ainakin luuli ajattelevansa, se muodosti joka tapauksessa hänen ajatuksensa valtavuon. Mutta samalla hän kuitenkin hämärästi havaitsi tarkkaavaisuutensa uloimmalla reunalla joukon toisia asioita, jotka ajelehtivat hyökyjen seassa milloin kohoten näkyviin, milloin häviten, ja aina valmiina vähimmästäkin aiheesta syöksymään hänen ajatustensa keskukseen. Siellä oli esimerkiksi kapteeni Carmine, joka laahasi ratavallilta jotakin kauhistuttavaa, jotakin hervotonta, märkää ja lämmintä, mikä aivan äsken oli vielä ollut ihminen. Siellä oli Teddy vakavana ja isänmaallisena – Teddy, jota kohtaan vähäpätöinen kynämies tunsi epäuskoista kunnioitusta. Siellä oli hänen klubissa tapaamansa kapeakasvoinen mies, joka ilmaisi omituista tyytyväisyyttä yleisen epäjärjestyksen johdosta. Ja siellä oli Hugh. Erikoisesti oli siellä juuri Hugh, hiljaisena, mutta vireissä. Se poika ei milloinkaan lörpötellyt. Hän oli perinyt syvän, synkän vaiteliaisuuden äidiltään, jonka oli tapana siitä irtautua kuin musta prinsessa miekkaa heiluttaen. Mr Britling viivähti vähän aikaa muisteloissaan… Mutta Hugh ei milloinkaan irtautunut siitä, vaikka aina näyttikin mahdolliselta, että hän sen tekisi – kenties siitä syystä, että hän oli pojan asemassa. Isälle avautuminen ei ollut hänen asiansa… Mitä hän mahtoi ajatella tästä kaikesta? Mihin hän aikoi ryhtyä? Mr Britling oli vakavasti peloissaan, että hänen poikansa ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi; olipa hän melkein varmakin, että niin kävisi, mutta oli olemassa hiukan epäilyn häivää, että poika olisi jonkinlaisen rikkiviisauden nojalla paneutunut rauhanrakentajien asenteeseen. Ei! Se oli mahdotonta. Belgia silmäin edessä!.. Mutta yhtä innokkaasti – verrattomasti hartaammin ja koko olemuksellaan – toivoi mr Britling, ettei Hugh joutuisi mihinkään vaaraan, ettei mikään paha häntä saavuttaisi…

Ovi aukeni ja Hugh astui huoneeseen…

Mr Britling katsahti olkansa yli teeskennellyn! välinpitämättömästi.

"Terve mieheen!" sanoi hän "Mitäs sinä tahdot?"

Hugh asteli kömpelösti tulisijan luo.

"Enpä minä mitään", virkkoi hän välinpitämättömästi. "Minä kai tästä lähden hiukan sotilaaksi. Minä ajattelin… Tahtoisin mielelläni lähteä huomenna erään tuttavan miehen kanssa…"

Mr Britling näytti yhä edelleen pysyvän tilapäisessä asenteessaan.

"Se lienee ainoa, mitä nyt voi tehdä, pelkään minä", sanoi hän.

Hän kääntyi tuolissaan ja silmäili poikaansa. "Mitä sinä aiot tehdä?

Upseerikokelaaksiko?"

"En usko, että minusta olisi mihinkään upseerina. Minä en pidä käskyjen jakelemisesta toisille. Me ajattelimme liittyä Essexin rykmenttiin tavallisina sotamiehinä…"

Syntyi pieni vaitiolo. Sekä isä että poika olivat ajatelleet kohtauksen moneen kertaan edeltäkäsin, mutta nyt he huomasivat, etteivät voineetkaan käyttää niitä monia lauseparsia, jotka ajatuksissa olivat tuntuneet kaikkein tehokkaimmilta. Mr Britling! raaputteli poskeaan kynänvarrella. "Minä olen iloinen! siitä, että haluat lähteä, Hugh", sanoi hän.

"Minä en halua lähteä", sanoi Hugh, kädet syvällä taskuissaan. "Minä tahtoisin lähteä Cardinalin luo tekemään työtä. Mutta tähän hommaan on kaikkien käytävä käsiksi. Etkö sinäkin ole aina sanonut samaa?.. Se on samaa kuin murtovarkaan kiinniotto tai hullun koiran nujertaminen. Se on välttämätön terveydenhoidollinen toimenpide…"

"Sinua ei siis sotilaselämä vedä puoleensa?"

"Ei vähääkään. Sitä en tahdo sanoa, isä. Minusta koko juttu on sietämätön. Saksa näyttää minusta nyt raskaalta, kammottavalta likaiselta ainejoukolta, joka on langennut Belgiaan ja Ranskaan. Meidän on lapioitava tuo törky jälleen pois. Siinä kaikki…"

Hän esitti omasta aloitteestaan vielä muutamia huomautuksia, kun isä vaikeni.

"Näetkös, minä en saa nostetuksi itseeni mitään riemunryöppyä tämän asian johdosta", virkkoi hän. "Minun mielestäni on tuo ihmisten tappaminen tai itsensä tapattaminen kerta kaikkiaan inhoittavaa… Minä otaksun, että osakseni tulee harjoittelu, asioilla juoksu, maantiemarssit ja täällä Englannissa vetelehtiminen…"

"Sinä tuskin pääset lähtemään sotanäyttämölle ennenkuin kahden vuoden kuluttua", sanoi mr Britling ikäänkuin olisi asiaa pahoitellut.

Jotakin epäröinnin tapaista näkyi Hugh'n katseessa. "Luultavasti en", lausui hän.

"Silloin täytyy asian jo olla selvä – oli miten oli", lisäsi mr

Britling ilmaisten todelliset tunteensa.

"Niinpä minä olen auttamassa vain äärimäisellä liepeellä", vahvisti Hugh, mutta hänen olemuksessaan tuntui yhä jonkinlaista pidättyväisyyttä…

Vaitiolo tuntui päättävän asian teoreettisen puolen käsittelyn. "Missä aiot ilmoittautua?" kysyi mr Britling siirtyen käytännöllisiin yksityiskohtiin.

Marnen taistelu muuttui Aisnen taisteluksi sodan laajat laineet vyöryivät luodetta kohti, kunne brittiläiset taas olivat Belgiassa, epäonnistuivat yrittäessään saartaa Meniniä ja sitten puolustivat Ypresiä. Elokuisista yllätyksistä ja säikähdyksistä siirryttiin syyskuisen voiton ylpeyden välityksellä nyt jo unhottuneisiin mielialoihin, ja mr Britlingin tunto siitä, että tämä sota oli kaikkia muita sotia suurenmoisempi, tärkeämpi ja pitkä-aikaisempi, kävi yhä varmemmaksi. Sodan synnyttämä tunne oli yhä vähemmän ahdinkotilan tunnetta ja yhä enemmän tunnetta siitä, että elettiin uusissa olosuhteissa. Se ei ollutkaan, kuten aluksi näytti, ihmiskunnan erään elämänvaiheen päätös ja toisen alku, vaan vaihe sinänsä. Se oli uusi elämänmuoto. Ja kumminkaan hän ei voinut puolestaan päästä sitä todella koskettamaan muuten kuin kynällään. Ainoastaan kirjoituspöytänsä ääressä ja varsinkin yön aikaan hän tunsi ristiriidan läheisenä, valtavana. Mutta yhä edelleen hän halusi päästä ottamaan osaa henkilökohtaisemmin ja ruumiillisemmin.