Johannes Granö - Kuusi vuotta Siperiassa

Matkatoverimme neuvoivat meille ravintolan, johon asetuimme. Heti kun olimme pukeutuneet, saapuivat he ja veivät meidät suurenmoiseen vanhaan puistoon, jossa oli synkkää metsää ja keinotekoisia vesilammikoita. Päästäksemme puistoon, oli meidän kuljettava erään linnanpihan kautta. Sen vieressä oli vanha, suuri linna. Kysymykseen kenen tämä oli, vastasi isäntämme: "minun". Puistossa oli ravintola, ja käveltyämme jonkun hetken käytäviä pitkin tarjottiin meille teetä ja muita virvoitusjuomia ja viimein hieno illallinen. Isäntämme nautti perinpohjaisesti ja tahtoi vaatia vieraitansakin tekemään samoin. Vaikeata olisi meille ollut siitä selvitä, jollei eräs toinen nuori mies olisi osoittanut meille keinoa: "kaatakaa maahan", kuiskasi hän, ja niin teimmekin. Myöhempään yöllä rupesi satamaan ja isäntämme tahtoi että me jäisimme linnaan, mutta me mieluummin lähdimme asuntoomme, johon herrat kohtelijaasti saattelivat meitä. Kun minä seuraavana aamuna tulin Siperian pankkiin ja siellä tapasin erään pankkireviisorin, joka oli tullut meidän kanssamme Permiin, kysyi tämä hymyillen: "oletteko tavanneet matkatoverinne vielä?" "Kyllä, eilis-iltana olimme yhdessä eräässä puistossa, jota hän sanoi omakseen", vastasin minä. "Varma onkin, että se on hänen", jatkoi reviisori.

Insinööri matkusti samana päivänä pois, mutta se toinen, nuori mies, jäi ja tuli seuraavana iltana hakemaan meitä kaupungille. Hän vei meidät erääsen kauppakojuun, jossa oli kaikenlaisia valutavaroita Uraalin vuorista sekä osti meille muistia sieltä. Sitten vei hän meidät jo mainittuun linnaan, jonka hän näytti meille aina linnan kappelista saunaan asti alaholvissa.

Näiden muurien sisällä asui ainoastaan eräs vanha mies. Tarina kuuluu käyvän kaupungissa että täällä näkyy aaveita. Meille osoitettiin sänkyä, missä Aleksanteri I oli maannut oleskellessaan Jekaterinenburgissa sekä sohvaa, jolla Katariina II oli istunut. Suuren osan salin seiniä täyttivät komeaunivormuiset muotokuvat, joista yhden sanottiin esittävän suvun kantaisää. Meidän oppaamme oli, kuten sitten saimme kuulla, edellispäiväisen isäntämme, linnan nykyisen omistajan, serkku. Samoin kuulimme että tällä jälkimäisellä myös on suuria kaivantoja Uraalin vuoristossa ja että hän kuuluu Venäjän vanhimpaan aateliin.

Vanha kirkko, jota hyvin harvat kuuluvat saaneen kunnian nähdä, sisälsi hienoja maalauksia ja hopeakaluja, joka kaikki osoitti suurta rikkautta. Kerrottiin meille että kun Aleksanteri I oli vieraana linnassa, antoi sen omistaja illalliset 300 hengelle ja että koko pöytäkalusto oli puhdasta hopeaa. Nuorempi meidän matkatovereista, jonka kanssa me katselimme linnaa, oli hieno herrasmies. Hän oli vielä tieteellisessä tarkoituksessa kerran käynyt Suomessakin erään ruotsalaisen tiedemiehen seurassa. Hänen nimensä, ruhtinaallinen nimi, on hyvin tunnettu Venäjällä ja mainittu myöskin Suomen lehdissä. Saatuamme kunnian pitää matkatoveriamme yhden illan luonamme teellä, erosimme siinä toivossa että seuraavana vuonna tapaamme toisemme Omskissa, jonne hän silloin tulisi. Myöskin sanoi hän tulevansa käymään Helsingissä pian, ja jos niin tapahtuu, niin toivon minä että häntä siellä kohdeltaisiin edes osalla sitä auliutta ja ystävällisyyttä, jota hän täällä kaukaisessa maassa osoitti meille.

Jekaterinenburgissa ostin minä vaunut, johon meidän tavaramme sälytettiin. Enimmät olimme me lähettäneet Pietarista kuljetusyhtiöllä Rossija. Tavaramme saapuivat vahingoittumattomassa ja hyvässä kunnossa Omskiin kohta viikkoa jälkeen kuin me olimme sinne saapuneet. Tämä mainittakoon sanotun yhtiön ylistykseksi, se kun ennen muita on tunnettu säännöllisestä toimituksestaan. Kenraali R. Nybergiä saan kiittää siitä että tiesin käyttää tätä yhtiötä; hän muutenkin teki minulle neuvoilla ja ohjauksilla suuria palveluksia.

Pakattuamme, kuten sanottu, tavaramme ja kiinnitettyämme arkkumme rautavitjoilla ja lukoilla, lähdimme matkaan nelivaljakolla. Hämmästyimme ensin täristyksestä, sillä emme olleet sitä niin kauheaksi kuvitelleet. Osaksi oli ehkä syytä ajopelimme laadussakin, ja minä ajattelin jo hankkia tarantassin heikoimmille meistä. Mutta vähitellen tulivat tiet paremmiksi ja me tottuneemmiksi, niin että me aivan terveinä tulimme kahden ja puolen päivän ajamisen perästä Tjumeniin. Vaikka teitä ei Siperiassa juuri rakenneta eikä kunnossa pidetä, ovat ne kuitenkin kuivana vuodenaikana vallan hyvät. Paraat ovat ne yhden tai kaksi päivää jälkeen sateen. Silloin ovat ne kovat kuin kivi, mutta pitkän poudan jälkeen nousee hienoa vastenmielistä pölyä tieltä kun ajaa. Joutuu ihan kuin tomupilven sisään ja on sitten sen näköinen kuin riihestä tulisi. Voi muuten ajaa mihin tahtoo monin paikoin, sillä aro on sileätä kuin pöytä. Usein tapahtuu että joutuu puolen virstan päähän varsinaiselta tieltä, etenkin sadeaikana. Tavallisinta ajopeliä, mitä käytetään matkoilla Siperiassa, kutsutaan tarantassiksi. Kun nämä ajopelit ehkä ovat lukijalle tuntemattomia, kerron niistä tarkemmin. Etu- ja takapyörät ovat yhdistetyt neljällä tai kuudella, 10 à 12 jalan pituisella hoikalla leipävartaan tapaisella puutangolla. Tällä aluksella lepää sitten vaununkori, joka on rautainen; siinä on istuin ajajalle sekä peitetty kuomi. Hyvä tarantassi joustaa varsin hyvin. Kun siinä matkustaa, on paras asettua puoleksi makaavaan asentoon. Sen vuoksi on tehtävä itselleen säännöllinen vuode, jos ei tahdo tulla runnelluksi. Mutta laittakoon itselleen vuoteen ja tilan kuinka hyvän tahansa, niin tuntee itsensä kankeaksi ja araksi ensimmäisen päivän ajettua. Nopeus, jolla kuljetaan Siperiassa, on uskomattoman suuri: aina 250-300 virstaan mennään vuorokaudessa, jos tiet ovat hyviä. Minä olen kulkenut 34 virstaa kahdessa tunnissa. Koskaan ei ole minun tarvinnut kiiruhtaa ajajaa, päin vastoin on sattunut että olen saanut hillitä häntä, kun hän liiaksi on hevosia hoputtanut.

Me hämmästyimme melkoisesti, nähdessämme niin asuttuja seutuja toisella puolen Ural-vuoria, kuin Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä on. Lähemmä 200 virstaa ajoimme yhtä menoa peltoa ja niittyä pitkin. Sysimusta multa pellolla sekä kukoistavat laihot todistavat kylläksi maan hyvyydestä. Molemmin puolin tietä oli puita istutettuna, niin että välistä sai ajaa useampia penikulmia kuin lehtokujaa myöten. Liikenne on mahdottoman suuri tällä tiellä. En luule liioittelevani kun sanon että me kohtasimme noin viisituhatta kuormaa Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä. Tästä päättäen pitäisi rautatien, joka pian avataan näiden kaupunkien välille, tuleman kannattamaan. Kun paljon tavaroita kuljetetaan Siperiasta Europaan, luulisi että rautatie olisi erittäin välttämätön koko tämän maan poikki ja että sitä liikemiehet kaipaisivat. Mutta niin ei ole kuitenkaan laita. Hevosia on niin runsaasti länsi-Siperiassa ja rehu niin halpaa, että rautatie ei tule olemaan kovinkaan onnellinen kilpailija elävän hevosen kanssa. Rautatien Siperiassa tulee sen vuoksi synnystään kiittää enemmän sota- kuin kauppa-näkökantaa.

Tulimme Tjumeniin lauantai-iltana elokuun 1 p. Kun ei voitu toimittaa mitään sunnuntaina eikä maanantaina, joka jälkimäinen oli Marian päivä, ja sen johdosta yleiset laitokset olivat suljetut, niin täytyi meidän odottaa muutamia päiviä tässä kaupungissa. Minun ensimmäinen huoleni oli saada selkoa maanmiehistäni, joita muutamia tiesin asuvan täällä. Lopuksi löysin erään kultasepän, joka oli täällä tehnyt työtä 22 vuotta. Tämän kautta sain tietoa muutamista toisista maanmiehistä. Kutsuttuani ne asuntooni, kirjoitin muistoon heidän nimensä ja pidin raamatunselityksen heille. Pesonen, se oli kultasepän nimi, ei ollut kuullut Jumalan sanaa saarnattavan eikä selitettävän äidinkielellään sitten vuoden 1859. Iloansa ja kiitollisuuttansa meille osoittivat maanmiehemme monella tavalla. Sittenkuin ne vielä kerran olivat olleet koossa minun luonani, erosimme me, ja minä lupasin joskus käydä heitä katsomassa, vaikka heitä oli vähä tällä paikkakunnalla. Erään suomalaisen naisen, joka oli kääntynyt kreikan-oppiin, tapasin Tjumenissa. Hän kertoi että tämä kääntyminen tekee hänen omantuntonsa aina rauhattomaksi.