Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482

– Alas Jupiter ja Bourbonin kardinaali! huusivat Robin Poussepain ja muut ikkunalaudalle kiivenneet lakimiehenalut.

– Moraliteetti heti paikalla, kohahti nyt väkijoukostakin. – Heti!

Vikkelästi! Hirteen näyttelijät ja kardinaali!

Pelon kangistamana ja punamaalinsa suojassa kalveten Jupiter raukka pudotti ukkosen vaajansa, otti lakin käteensä ja sammalsi kumarrellen ja vapisten: "Hänen korkea-arvoisuutensa… lähettiläät… hänen korkeutensa Margareta Flanderilainen…" Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi suorastaan, että hänet hirtettäisiin.

Jos hän odottaisi, kansanjoukko hirttäisi hänet, jos aloittaisi, hirttäisi kardinaali hänet. Kummaltakin taholta ammotti kauhea kuilu, toisin sanoen, hirsipuu.

Onneksi joku ilmestyi pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta ja ottamaan vastuun itselleen.

Muuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana marmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli yleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön puolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen, kalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo näkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla väreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta haalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta tolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Mies astui askeleen lähemmäksi: – Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!

Toinen ei kuullut.

Viimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan juuresta:

– Michel Giborne!

– Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.

– Minä, vastasi mustapukuinen.

– Ah! pääsi Jupiterilta.

– Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi. Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää kardinaalin.

Jupiter hengähti helpotuksesta.

– Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, – me aloitamme heti.

– Evoë, Juppiter! Plaudite, cives! [Terve, Jupiter! Taputtakaa käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.

– Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.

Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn", kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.

– Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään…

– Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä, verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan. – Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää mestariksi, vaan herraksi.

– Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.

– Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.

– Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, – naapurini

Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.

– Enhän, vastasi Gisquette punastuen. – Liénarde sanoi teille:

Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.

Molemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi päästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:

– Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?

– Ei mitään, vastasi Gisquette.

– Ei, sanoi Liénarde.

Pitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään, mutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.

– Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai päätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. – Te tunnette siis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?

– Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.

– Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, – onpa hän tyhmä! Te tunnette siis Jupiterin?

– Michel Gibornen? tuntematon vastasi, – kyllä, neiti.

– Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.

– Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette kysyi arasti.

– Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.

– Mitä se on? Liénarde kysyi.

– Neitsyt Marian hyvä tuomio , moraliteetti, jos suvaitsette, neitiseni.

– Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:

– Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty. – Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, – joka esitettiin kaksi vuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä esitti joitakin osia…

– Seireeneitä, Liénarde täydensi.

– Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa maahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi hymyillen:

– Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä, joka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta vasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.

– Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.

– Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. – Ei pidä sekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.

– Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. – Silloin nähtiin Ponceaun suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.

– Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon huomautti kuivasti.

– Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, – soitettiin kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.

– Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.

– Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi

Liénarde, – näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.

– Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. – Jumala ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.

Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.

– Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja esiintyjiä.

– Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten kaikuessa ajoi naarashirveä!

– Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen vallituksia!

– Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.

– Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!

– Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!

– Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista, Liénarde.

– Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.

– Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.

– Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen sanojaan: – Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.

– Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.

– Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. – Meitä on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat, pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen kirjoittanut näytelmän. – Nimeni on Pierre Gringoire.