Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482

Parvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä ikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he katselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa joukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään, heidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he laskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä, ettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja ikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä heillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan varten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.

– Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de Molendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle, jolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt erään pylväänpään akantuslehdille. – Syystä oletkin saanut nimen Mylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn siivet. Miten kauan olet siellä istunut?

– Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. – Olenhan istunut täällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni kiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan kuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä Sainte-Chapellessa.

– Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän piippolakkinsa! toinen jatkoi. – Ennen kuin kuningas perusti messun pyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö herra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen tapaan.

– Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia laulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan alapuolella olevasta joukosta. – Tahdon vain kysyä: onko laitaa, että maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä merikalan verottamisella Pariisin halleissa!

– Vaiti, eukko, lausui tähän lihava, arvokkaan näköinen mies, joka piteli nenäänsä arvatenkin kalakaupustelijan läheisyyden takia. – Olihan välttämätöntä perustaa messu, vai olisitteko halunnut kuninkaan jälleen sairastuvan?

– Hyvin puhuttu, herra Gilles Lecornu, kuninkaallinen hoviturkkuri! huusi pieni ylioppilas pylvään päästä.

– Lecornu! Gilles Lecornu! toiset matkivat. – Cornutus et hirsutus [Sarvekas ja karvainen], joku lisäsi.

– Niinpä niin! lisäsi tuo pieni paholainen pylvään päästä. – Mitäpä siinä on nauramista! Kunnianarvoinen Gilles Lecornu, mestari Jehan Lecornun, kuninkaan linnanvoudin veli, mestari Mahiet Lecornun, Vincennes-metsän ensimmäisen portinvartijan poika, kaikki Pariisin porvareita, kaikki isästä poikaan naineita miehiä!

Ilo yltyi. Paksu hoviturkkuri koetti sanaakaan hiiskumatta väistää niitä katseita, joita joka puolelta häneen suunnattiin. Mutta turhaan hän hiessä päin ponnisteli. Niinkuin puuhun tunkeutuva kiila likistyi hänen lihava, harmista ja vihasta punoittava naamansa näiden ponnistusten vuoksi yhä tiukemmin naapurien olkapäiden väliin.

Vihdoin tuli yksi näistä, pyöreä, pieni ja juhlallinen niinkuin hän itsekin, hänelle avuksi.

– Häpeällistä todellakin, että ylioppilaat puhuvat tuolla lailla porvarista! Siihen aikaan, kun minä olin nuori, olisi heidät ensin piesty ja sitten poltettu samalla risukimpulla.

Koko joukko räjähti nauramaan.

– Hohoi! Kuka siellä sellaista toranuottia vetää? Mikä pahanilman lintu se on?

– Kuulkaahan, minä tunnen hänet, joku sanoi; sehän on mestari Andry

Musnier.

– Ahaa, yksi Yliopiston neljästä valantehneestä kirjakauppiaasta! toinen lisäsi.

– Kaikki siinä verstaassa on nelinkertaista, kolmas huusi: neljä osakuntaa, neljä tiedekuntaa, neljä juhlaa, neljä prokuraattoria, neljä elektoria, neljä kirjakauppiasta.

– No, räyhätäänpä hänelle kuin riivatut, Jean Frollo huusi.

– Musnier, me poltamme kirjasi.

– Musnier, me pieksämme renkisi.

– Musnier, me höyhennämme vaimosi.

– Tuon pullean kelpo Oudarde rouvan.

– Joka on niin punakka ja iloinen kuin olisi jo leski.

– Piru teidät periköön! mutisi mestari Andry Musnier.

– Mestari Andry, huusi Jehan yhä koikkuen pylväällään, – ole vaiti, taikka minä hyppään suoraan kalloosi!

Mestari Andry nosti päätään, näytti hetkisen mittaavan pylvään korkeutta ja tuon riiviön painoa, kertovan painon nopeuden neliöllä ja oli vaiti.

Jehan, joka nyt oli valtiaana taistelutantereella, jatkoi riemuiten:

– Olisin sen tehnyt, vaikka olenkin arkkidiakonin veli!

– Kylläpä ovat kehnoja meidän akateemiset isämme, kun eivät tällaisena päivänä kunnioita meidän oikeuksiamme! Kukkassalko ja ilotulitus Kaupungissa, mysteeri, narripaavi ja flaamilaiset lähettiläät Citéssä; mutta Yliopistossa ei kerrassaan mitään!

– Ja kuitenkin on Place Maubert kyllin suuri, jatkoi eräs ylioppilaista ikkunalaudalla.

– Alas rehtori, elektorit ja prokuraattorit! Joannes huusi.

– Täytyy tehdä tänä iltana ilotulitus Champ-Gaillard'ille mestari

Andryn kirjoista, joku toinen lisäsi.

– Ja kirjurien pöydistä! kolmas jatkoi.

– Ja pedellien sauvoista!

– Ja dekaanien sylkiastioista!

– Ja prokuraattorien kaapeista!

– Ja elektorien laatikoista!

– Ja rehtorin jakkaroista!

– Alas! huusi pieni Jehan veisaavalla äänellä, – alas mestari Andry, pedellit ja kirjurit, alas teologit, lääkäri ja dekretistit, prokuraattorit ja rehtori!

– Johan nyt on koko maailman loppu, murisi mestari Andry pidellen korviaan.

– Hei, tuollahan se rehtori tuleekin torilla! eräs ikkunalla istujista huusi.

Kaikki pyrkivät katsomaan ulos.

– Onko se todellakin meidän kunnianarvoisa rehtorimme Thibaut? kysyi Jehan Frollo, joka ei ylhäältä pylväänsä päältä voinut nähdä, mitä ulkona tapahtui.

– On, on, toiset vastasivat, – hän se on, meidän rehtorimme professori Thibaut.

Rehtori oli todellakin liikkeellä muiden yliopistollisten arvohenkilöiden seurassa ja kulki juuri torin poikki matkalla lähettiläitä vastaan. Ikkunaan kerääntyneet ylioppilaat ottivat heidät vastaan pilapuheilla ja ivallisilla hyvähuudoilla. Rehtori, joka ratsasti seurueensa etunenässä, sai osalleen ensimmäisen kuuron.

– Hyvää päivää, herra rehtori! Hohoi! päivää!

– Ihme ja kumma! Kuinka tuo vanha peluri on voinut jättää noppansa?

– Kas, kuinka hän ratsastaa aasillaan! Senkään korvat eivät ole niin pitkät kuin hänen.

– Hohoi! Hyvää päivää, herra rehtori Thibaut! Tybalde aleator!

Vanha aasi! Sinä vanha peluri!

– Herra sinua varjelkoon! Oletko saanut montakin voittoa viime yönä?

– Oh, miten kurjan, harmaan, kalpean ja unisen näköinen hän on, ja pelkästään rakkaudesta kortteihin ja noppiin!

– Minne sinä aiot, Tybalde ad dados , kun noin käännät selkäsi

Yliopistolle ja suuntaat kulkusi Kaupunkiin?

– Hän aikoo etsiä asuntoa Thibautodé-kadun [ dé merkitsee pelinoppaa, samoin lat. dadus ] varrelta, huusi Jehan Frollo.

Koko joukko toisti sanaleikin kauhean naurunrähäkän ja villien kättentaputusten säestämänä.

– Menetkö etsimään yösijaa Thibautodé-kadun varrelta, vai kuinka, herra rehtori, pirun pelitoveri?

Sitten tuli muiden arvohenkilöiden vuoro.

– Alas pedellit, alas sauvankantajat!

– Kuules, Robin Poussepain, sanopas kuka se tuo on.

– Se on Gilbert de Suilly, Gilbertus de Soliaco , Autunin kolleegion kansleri.

– Hei, tässä minun kenkäni: sinulla on parempi paikka kuin minulla; paiskaa sillä häntä vasten kuonoa!