Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482

– Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi, maksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä! [Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. – Suom. huom.] Mitäs sanot siitä?

Quasimodo ei vastannut.

– Herra paratkoon, oletko kuuro?

Hän oli todellakin kuuro.

Coppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet kärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan näköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi askeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.

Nyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon ympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan vaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.

– Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra paratkoon, mieshän on oikea mallipaavi!

– No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli laskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää. Sehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!

– Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä aivan pökerryksissä lennostaan. – Hän näyttäytyy: mies on kyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on yksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee kielellään, tuo Polyfemos?

– Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha vaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.

– Se on vika, Jehan huomautti.

– Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.

– Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on paljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä puuttuu.

Tällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat yhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien varastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa. Quasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella ylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen hänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista narriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen katkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille kasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon kauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja nyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan tavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja toreille.

Iloksemme voimme ilmoittaa lukijalle, että koko sen ajan, minkä tämä ilveily kesti, Gringoire ja hänen näytelmänsä olivat urheasti pitäneet puoliaan. Hänen ankaran valvontansa alaisina hänen näyttelijänsä olivat keskeyttämättä jatkaneet esitystä, ja hän itse oli yhtä herkeämättä kuunnellut sitä. Melusta huolimatta hän oli päättänyt jatkaa esitystä loppuun saakka eikä suinkaan ollut vielä heittänyt toivoaan, että yleisö sittenkin lopuksi palaisi takaisin. Tämä toivonsäde yhä kasvoi, kun hän näki Quasimodon, Coppenolen ja narripaavin koko meluavan seurueen korviasärkevällä kohulla lähtevän salista. Yleisö riensi jäljestä. – Hyvä, mietti hän, sinne menevät nyt kaikki melunpitäjät. – Onnettomuudeksi olivat kaikki melunpitäjät koko yleisö. Hetkessä tyhjeni koko suursali.

Totta puhuen oli vielä joitakin katselijoita jäänyt jäljelle. Siellä täällä salissa tai pienissä ryhmissä pylväiden ympärillä näkyi naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka kai olivat saaneet kyllikseen huudosta ja melusta. Muutamia ylioppilaita istui vielä ikkunakomerossa ja katseli alas torille.

– Mainiota, tässähän on aivan tarpeeksi väkeä kuuntelemaan loppuun kappaletta. Niitä ei kylläkään ole paljoa, mutta valittua, sivistynyttä väkeä.

Tällöin hän huomasi, että soitantoa, jonka piti tehdä yleisöön voimakkain vaikutus Neitsyt Marian saapuessa, ei kuulunutkaan. Asiaa lähemmin tutkittaessa huomattiin, että narripaavin saattue oli takavarikoinut ja vienyt mennessään hänen orkesterinsa.

– Menettelee ilmankin, mietti Gringoire stoalaisen tyyneydellä.

Hän lähestyi erästä ryhmää, joka näytti keskustelevan hänen näytelmästään. Hänen onnistui kuulla seuraava sananvaihto:

– Tunnettehan Navarran palatsin, mestari Cheneteau, sen, joka kuului herra de Nemours'ille?

– Kyllä, vastapäätä Braque-kappelia.

– Sama juuri, valtiokonttori on vuokrannut sen Guillaume Alixandrelle, historianmaalarille, kuudesta livrestä kahdeksasta sousta vuodessa.

– Kylläpä ne vuokrat kohoavat.

– Vai niin! huokasi Gringoire, mutta muut kuuntelevat.

– Toverit, huusi äkkiä yksi ikkunakomerossa istuvista veitikoista. – Esmeralda! Esmeralda on torilla!

Tämä sana sai aikaan ihmeellisen vaikutuksen. Kaikki salissa olijat ryntäsivät ikkunaan ja kiipesivät ylös nähdäkseen torille, toistaen: Esmeralda! Esmeralda!

Samalla kuului ulkoa huikeita suosionosoituksia.

– Esmeralda? mitähän sekin merkinnee? mietti Gringoire ja väänteli käsiään epätoivoissaan. Nyt on, Herra nähköön, tullut ikkunain vuoro!

Hän kääntyi marmoripöytää kohden ja näki, että esitys oli keskeytynyt. Oli tullut hetki, jolloin Jupiterin piti ilmestyä salamansa kanssa. Mutta Jupiter seisoi aloillaan lavan juurella.

– Michel Giborne! huusi harmistunut runoilija, mitä sinä siellä teet? Onhan sinun vuorosi! Kiipeä ylös!

– Mahdotonta, vastasi Jupiter, eräs ylioppilas vei portaat.

Gringoire katsahti lavalle ja huomasi katkeran totuuden.

Kaikki liikenneyhteys oli katkaistu näyttämön ja pukukomeron väliltä.

– Roisto! hän mutisi. Ja miksi hän otti portaat?

– Nähdäkseen Esmeraldan, vastasi Jupiter surkealla äänellä. Hän sanoi: "Kas täällä on portaat, joita ei tarvita", ja niin hän vei ne.

Se oli kuolinisku. Gringoire otti sen vastaan alistuen.

– Korjatkaa luunne! hän sanoi näyttelijöille; jos saan maksun, saatte tekin.

Sitten hän lähti pää painuksissa, mutta viimeisenä niin kuin urheasti taistellut kenraali.

Astellessaan alas palatsin portaita hän mutisi hampaittensa välitse:

– Kauniita aaseja ja lurjuksia nuo pariisilaiset! Tulevat katsomaan mysteeriä, eivätkä kuuntele siitä sanaakaan! Kaikki muu heitä huvittaa, Clopin Trouillefout, kardinaalit, Coppenolet, Quasimodot, itse piru, mutta Neitsyt Maria ei tippaakaan! Jos olisin sen tiennyt, en olisi tuhlannut Neitsyt Marioita teille, senkin hölmöt! Ja minä! tulin katselemaan kasvoja ja näinkin vain takaraivoja! Olla runoilija ja saavuttaa laastarinlatkuttajan menestys! Onhan kyllä totta, että Homeros kierteli kerjäten kreikkalaisia kyliä, ja Naso kuoli maanpaossa moskovalaisten luona. Mutta piru minut periköön, jos ymmärrän, mitä he tarkoittavat tuolla Esmeraldallaan! Mitähän kieltä se oikeastaan on olevinaan? Sehän on pelkkää siansaksaa!

Ilta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren lähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle ja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja antaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia olikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi yösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen yrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan Grenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa hän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi hänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa mestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle, niiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin sanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista kertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen luettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun hän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen porttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut, minkä yösijan valitsisi – hänellä oli valittavana kaikki Pariisin kadut – hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen talon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli siihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin ajatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle tai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle tuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin edessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa vielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue de la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie ynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki narripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti meluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen, Gringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden haavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni. Kun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki kaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja sai hänen haavansa vuotamaan verta.