Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482

– Sanokaa mieluummin, lisäsi kardinaali hymyillen, porcos anteMargaritam . [Sikoja ennen Margaretaa. Margareta merkitsee helmeä.]

Koko tuo kaapuihin pukeutunut pieni hovi otti ihastuksella vastaan tämän sanaleikin. Kardinaali tunsi saaneensa hiukan korvausta. Hän ja Coppenole olivat nyt tasoissa; hänkin oli niittänyt sanaleikillä suosiota.

Ne lukijat, joilla on kykyä yleistää, kuten nykyään sanotaan, sallinevat meidän kysyä, ovatko he saaneet kyllin selvän kuvan siitä näytelmästä, jonka tuon suuren salin laaja suunnikas tällä hetkellä tarjosi. Keskellä salin vasenta sivuseinää suuri, komea, kultakirjaillulla kankaalla päällystetty parveke, jolle astuu saattueessa pienestä goottilaistyylisestä ovesta joukko juhlallisia henkilöitä ovenvartijan yksitellen ilmoittamina. Etupenkeillä jo joukko kunnianarvoisia henkilöitä kärpännahka-, sametti- ja purppurapäähineissä. Arvokkaana vaikenevan parvekkeen ympärillä, sivuilla, edessä, joka puolella kova tungos ja kova melu. Tuhansia katseita suuntautuneina heidän kasvojaan kohden, tuhansia kuiskeita joka nimestä. Näytelmä on todellakin omituinen ja ansaitsee hyvin katsojan huomion. Mutta mikä on tuo tuolla salin päässä oleva lautateline, jonka päällä on neljä ja juurella yhtä monta kirjavasti puettua marionettia? Ja kuka on tuo mustapukuinen ja kalpea olento, joka seisoo sen vieressä? Niin, rakas lukijani, siellähän on Pierre Gringoire ja hänen prologinsa.

Olimme kaikki kokonaan unohtaneet hänet, ja sitä hän juuri eniten pelkäsi.

Siitä hetkestä saakka, jolloin kardinaali astui sisään, Gringoire oli lakkaamatta ponnistellut prologinsa pelastamiseksi. Hän oli ensin käskenyt näyttelijöitä, jotka olivat vaienneet, jatkamaan kovemmalla äänellä, ja kun hän oli nähnyt, ettei kukaan kuunnellut, hän oli antanut heidän keskeyttää ja koko sen neljännestunnin, jonka seisaus kesti, hän oli polkenut ja huitonut, vedonnut Gisquetteen ja Liénardeen ja kehoittanut naapureitaan vaatimaan prologin jatkamista, mutta turhaan. Kukaan ei kääntänyt silmiään kardinaalista, lähettiläistä ja parvekkeesta, noiden lukemattomien katseitten ainoasta kohteesta. Otaksuttavaa on myös, ja me sanomme sen ikäväksemme, että prologi alkoi jonkin verran ikävystyttää kuulijoita. Itse asiassa esitettiin parvekkeella aivan samaa näytelmää kuin marmoripöydällä: taistelua Maanviljelyksen ja Papiston, Aatelin ja Kaupan välillä. Ja suuri joukko yleisöä halusi mieluummin nähdä ne ilmielävinä edessään, hengittävinä, toimivina ja kyynärpäillään tönivinä, lihana ja verenä, tässä flaamilaisessa lähetystössä, tässä piispallisessa hovissa, kardinaalin kaavun ja Coppenolen nutun alla, kuin maalattuina, vaatetettuina ja niin sanoakseni täytettyinä ja lausuen säkeitä niissä keltaisissa ja valkeissa mekoissa, joihin Gringoire oli ne pukenut.

Runoilijamme ei kuitenkaan pitänyt peliään vielä kokonaan menetettynä ja nähdessään rauhan jonkin verran palaavan hän keksi sotajuonen.

– Hyvä herra, hän sanoi kääntyen lähimmän naapurinsa, lihavan, kärsivällisen näköisen miehen puoleen, – ettekö ole sitä mieltä, että pitäisi aloittaa uudelleen?

– Mikä? naapuri kysäisi.

– Mysteeri tietenkin! Gringoire vastasi.

– Miksikäs ei, virkahti naapuri.

Tämä puolittainen hyväksyminen riitti Gringoirelle ja tunkeutuen joukon sekaan sen verran kuin saattoi hän alkoi huutaa täyttä kurkkua, kun ei kukaan muu näyttänyt siihen taipuvalta:

– Aloittakaa, aloittakaa uudelleen!

– Piru vieköön! huusi Joannes de Molendino, mitä ne tuolla nurkassa laulavat (sillä Gringoire luihkasi neljän edestä)? Mitä sanotte, toverit, eikö mysteeri ole loppunut? He tahtovat aloittaa sen uudelleen! Eihän se sovi.

– Ei! ei! huusivat kaikki ylioppilaat yhdestä suusta. Alas mysteeri! alas!

Mutta Gringoire huusi yhä useamman miehen voimalla:

– Aloittakaa uudelleen! Aloittakaa uudelleen! Nämä huudot herättivät kardinaalin huomion.

– Herra palatsivouti, hän sanoi pitkälle, mustapukuiselle miehelle, joka seisoi jonkin askeleen päässä hänestä, mitä helvetillistä melua nuo vintiöt tuolla pitävät?

Palatsivouti oli jonkinlainen matelija-virkamies, eräänlainen lainopillinen yölepakko, samalla rotta ja lintu, tuomari ja renki.

Hän lähestyi hänen korkea-arvoisuuttaan ja suuresti peläten hänen vihastumistaan sai änkyttäen kerrotuksi kansanjoukon sopimattomasta käyttäytymisestä, miten keskipäivä oli tullut ennen hänen korkea-arvoisuuttaan ja miten näyttelijät oli pakotettu aloittamaan odottamatta hänen korkea-arvoisuutensa tuloa.

Kardinaali purskahti nauramaan.

– Kunniani kautta, yliopiston rehtorin olisi pitänyt tehdä samoin.

Vai mitä sanotte, mestari Rym?

– Herra kardinaali, vastasi Willem Rym, olkaamme iloisia, että olemme päässeet puolesta näytelmästä. Hyödyimmehän sen verran.

– Saavatko nuo vintiöt jatkaa ilveilyään? palatsivouti kysyi.

– Jatkakoot, jatkakoot! sanoi kardinaali, se on minusta yhdentekevää. Luen sill'aikaa messukirjaani.

Palatsivouti astui parvekkeen reunalle ja huusi, käskettyään kädenliikkeellä yleisöä vaikenemaan:

– Porvarit ja kaupunkilaiset! Tyydyttääkseen sekä niitä, jotka vaativat aloittamaan uudelleen, että niitä, jotka vaativat lopettamaan, hänen korkea-arvoisuutensa käskee jatkamaan.

Molempien puolien täytyi alistua siihen. Mutta sekä tekijä että yleisö eivät olleet sen takia oikein tyytyväisiä kardinaaliin.

Lavalla olevat henkilöt alkoivat uudelleen lausua ulkoläksyjään, ja Gringoire toivoi, että ainakin hänen teoksensa jälkimmäinen osa saisi tarkkaavia kuulijoita. Mutta niinkuin hänen muutkin kuvitelmansa, niin petti tämäkin toivo. Salissa tosin oltiin taas kutakuinkin hiljaa, mutta Gringoire ei ollut huomannut, että sinä hetkenä, jolloin kardinaali antoi käskyn jatkaa, parveke ei vielä ollut läheskään täynnä, ja että flaamilaisten lähettiläiden jälkeen saapui uutta väkeä, joka muodosti osan seurueesta ja jonka nimiä ja arvoja tuolloin tällöin lausuessaan ovenvartija suuresti häiritsi hänen näytelmäänsä. Ajatelkaamme ovenvartijaa, joka kovalla äänellä kahden säkeen välillä tai usein keskellä säettä tokaisee tällaisia lisäyksiä:

Mestari Jacques Sharmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain prokuraattori!

Jehan de Harlay, Pariisin kaupungin yövartioston päällikkö!

Herra Galiot de Genoilhac, ritari, Brussacin herra, kuninkaallisen tykistön päällikkö!

Mestari Dreux-Raguier, meidän herramme kuninkaan vesien ja metsien tarkastaja Ile-de-Francessa, Champagnessa ja Briessä!

Herra Louis de Graville, ritari, kuninkaan neuvonantaja ja kamariherra, Ranskan amiraali, Vincennes-metsän vartija!

Mestari Denis Le Mercier, Pariisin sokeainkodin johtaja! – Jne., jne.

Se oli sietämätöntä.

Tämä omituinen säestys, joka teki näytelmän seuraamisen vaikeaksi, harmitti Gringoirea sitäkin enemmän, kun hän ei voinut kieltää itseltään, että toiminta kävi yhä jännittävämmäksi, ja että hänen näytelmänsä tarvitsi menestyäkseen ainoastaan huomiota osakseen. Vaikeata olikin kuvitella älykkäämpää ja draamallisempaa tarinaa. Neljä prologin henkilöä voivotteli parhaillaan kuolettavaa pulaansa, kun itse Venus, vera incessu patuit dea , näyttäytyi heille pukeutuneena kauniiseen pitkäliepeiseen pukuun, joka oli Pariisin kaupungin vaakunalla koristettu. Hän saapui omassa persoonassaan vaatimaan kauneimmalle luvattua dauphinia. Jupiter, jonka ukkonen jyrisi lavan alaisessa pukeutumiskammiossa, kannatti hänen vaatimuksiaan, ja jumalatar oli jo vähällä voittaa, toisin sanoen, päästä naimisiin herra delfiinin kanssa, kun saapui nuori tyttö pukeutuneena valkeaan damastiin ja kantaen kädessään helmeä (läpikuultava viittaus Flanderin Margaretan nimeen) taistelemaan Venuksen kanssa. Teatteritemppu ja käänne! Keskusteltuaan hetkisen päättivät Venus, Margareta ja koko seura lykätä riidan Pyhän Neitsyen ratkaistavaksi. Kappaleessa esiintyi vielä eräs sangen kaunis henkilö, Mesopotamian kuningas dom Pedros, mutta tiheiden keskeytysten vuoksi oli vaikeata saada selville, mitä tekemistä hänellä oikeastaan oli. Kaikki nämä henkilöt kiipesivät tikkaita myöten ylös lavalle.