Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk", hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II: n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II: n nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, – juonen suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon, vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän näki edessään Monkin, – miehen, jota hän oli hartaasti halunnut puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen, jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta herra d'Artagnanille tässä, – ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen, sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

D'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.

"Sillä herra d'Artagnan, – ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, – herra d'Artagnan", pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire", huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan. Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

Ja kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä, saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan", jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli matkustanut Newcastleen…"

"Atos!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

" Mordioux !" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni…"

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi, sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne; siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen teille, herra d'Artagnan."

"Kuuntelen polvillani, sire."

"Olettehan kiintynyt puolelleni?"

"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään, pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.