Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Toukokuun keskivaiheilla v. 1660 – kello yhdeksältä aamulla, kun aurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta – saapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue joen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta vaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua tervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa puhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:

"Kas, Monsieur tulee metsästämästä."

Ja siinä kaikki.

Ratsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti, lähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta, jonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita lintuja.

Kantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti ilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja keskenään vaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen kannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera, pulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä, minkätähden Monsieur 1 1 "Monsieur" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka sittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). Suom . tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän suurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.

"Etkö tiedä", kuului vastaus, "että Monsieurin päähuvituksena on olla ikävissään?"

Vilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli selvästi luettavissa:

"Siinä tapauksessa pidän parempana olla tänälläni kuin prinssinä."

Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien, valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille uskaltausi.

Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV: lle onnen syntyä Ludvig XIII: n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa suurta Henrik IV: ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan ikivanhassa valtion linnassa.

Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur oli jo tottunut siihen käsitykseen.

Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.

Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.

Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.

Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s. "espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko; Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari; oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.

Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki tehtävänsä raukeasti.

Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.

Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.

Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa, missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame 2 2 Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin tyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. Suom . ei ollut vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista illalla.

Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille; hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui kuten Monsieur.

Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä jonkun raottamaan toista silmäänsä.

Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.

Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke, jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo pilkoitti punertavia umppuja.

Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä nuori tyttö.

Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt Monsieurin vartiosoturien unta.