Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti huomauttamaan:

"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan pistolin arvoinen. Joku juutalainen – kai Bloisissa sellaisen tapaa? – antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan, "voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte…"

Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan katseen.

"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.

"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään loukanneeni teitä."

"Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.

"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa… Pankaa se välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää minut yksikseni."

Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet todelliselle katumapäälle.

Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.

Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.

Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa, jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.

Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties rukoillut sydämensä pohjasta.

Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin ikkunoille.

Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat pöydän.

Muukalainen ei ollut heistä millänsäkään.

Sitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:

"Monsieur, timantti on arvioitu."

"Vai niin", virkahti matkustaja. "No?"

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Onko summa mukananne?"

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa…"

"Ei tarvitse; pyysin myymään sen."

"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut rahat."

"Ottakaa siitä maksunne", käski tuntematon.

"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte."

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä", pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja, alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas! Kuningas!" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä väentungos.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat, nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat hovimiehet – ja he kuuluivat vanhempiin – käyttivät matkapukua; melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja költeri kuten Henrik IV: n ja Ludvig XIII: n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä; hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä hokivat: " Vive le roi !"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin keittiöpoika yhtä.

Cropole kertasi ehtimiseen:

"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"

"Valohämyssä", määritteli Pittrino.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle kasautuneen ryhmän läpi.

Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:

"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"