Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin. Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen muodollisen lainpolkemisen takia."

"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden korjata kaikki."

"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja mielihyvin."

"Herra de Guichen vastustajan nimi?"

"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII: n malliin…?"

"Sire…" virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

"Sire, minä en tunne häntä."

" Bravo !" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja ojensi sen muskettisoturille.

Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla…"

"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy."

"Se on totta, minä tiedän sen."

"No sanokaa se siis."

"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä."

"Te… te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu…"

"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut, ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

"Niin, sire."

"Oliko nainen taistelun aiheena?"

Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti vaiteliaisuuttanne – päin vastoin."

"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

"Tai Madamen."

"Ah, Madamenko?"

"Niin, sire."

"Ja se nainen…?"

"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren hovineitoja."

"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain kuullen… Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän kanssa.

"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin korvaan.

"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka jäi kuninkaalta huomaamatta.

– Kas vain, – tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; – minulla oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.

Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.

Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa eteen.

"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle asia, herra de Manicamp."

"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.

"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."

"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."

"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen jotakuta kälyni hovineitoa, – että asianomainen henkilö, de Guichen vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita…"

"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."

"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen huonekunnasta."

"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."

"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la Vallièreako herjattiin?"

"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."

"Mutta toki…"

"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."

"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli…?"

"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen vaatimasta minua ilmiantajaksi."

"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään.

"Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."

Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi rauhallisemmin:

"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea, vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja että kartetaan kiistoja."

Manicamp kumarsi.

"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas, "mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."

"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"

"Minäkö?"

"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret miehet saattavat itselleen sallia."

"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.

"Se on luultavaa."

"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa", sanoi Ludvig.

"Sitä de Guiche juuri väittikin."

"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"

"Niin, sire, vain siitä syystä."

Kuningas punastui.

"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"

"Mistä asiasta, sire?"

"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."

"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"

"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"

"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut; mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä puolustamaan."