Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän… kun herra de Guiche oli kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."

"Kurja mies!"

" Dame , sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin, vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de Bouttevillen kohtalo on muistissa… Peste !"

"Ja silloin tullaan pelkuriksi."

"Ei, vaan varovaiseksi."

"Hän on siis paennut?"

"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."

"Ja mihin suuntaan?"

"Linnaan päin."

"Sitten?"

"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."

"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"

"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään. Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."

Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin mies."

"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin, sire."

"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."

"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, errare humanum est ", virkkoi muskettisotilas järkeilevästi.

"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen, että te ette koskaan erehdy."

"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"

"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."

"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"

"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät pois…"

"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."

"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.

Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.

Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se oli käskevä viittaus ja ilmaisi:

– Olkaa ehdottomasti vaiti!

D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.

Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi toisen kumarrukseen.

"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.

"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi Manicamp.

"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea kohdanneesta tihutapauksesta."

"Voi, sire, se oli onneton sattuma."

"Olitteko te saapuvilla?"

"En ihan, sire."

"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"

"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."

"Ja missä se sattui?"

"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."

"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."

"Sama juuri, sire."

"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de Manicamp. Kertokaa."

"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että toistelu väsyttäisi."

"Ei, älkää turhia."

Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.

"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"

"Metsästysretkillä?"

"Niin, sire, – tarkoitan villikarjun pyynnissä."

"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun väijytyksessä?"

"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän majesteettinne tiennyt sitä?"

"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä valehteleminen oli Ludvig XIV: lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma sattui siis väijymistilaisuudessa?"

"Niin, surullista kyllä, sire."

Kuningas oli hetkisen vaiti.

"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.

"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."

Manicamp veti hartiansa kokoon.

"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.

"No, jatkakaa", pyysi kuningas.

"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään villikarjua."

"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"

"Niin juuri kävikin, sire."

"Hänellä siis oli tieto pedosta?"

"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."

"Ja millainen se oli lajiaan?"

"Kaksivuotias karju."

"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"

Manicamp hätkähti.

"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"

"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."

"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."

Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.

"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche odotteli karjua…"

"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.

"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."

"Kömpelys!"

"Peto syöksähti häntä vastaan…"

"Ja hevonen sai surmansa?"

"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"

"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."

"Niin kyllä olikin, sire."

"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"

"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin, rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."

"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis unohtanut Adoniksen sadun?"

Manicamp raapaisi korvallistaan.

"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.

"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"

"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."