Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.

De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.

Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.

De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.

"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi muodollisen vierastavasti.

"Hyvässä kunnossa, kuten näette."

"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"

"Enemmän kuin koskaan."

"Se on suuri onni."

"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki niin hullunkurista ympärillämme!"

"Olette oikeassa."

"Kah, oletteko te samaa mieltä?"

" Parbleu! Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"

"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."

"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."

"Ihmisiä… ystävämme?.."

"Teillä on lyhyt muisti."

"Ah, todellakin, Bragelonne?"

"Aivan."

"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."

"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle sanonut…?"

"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."

De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi, mutta olla varuillaan.

"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de Guiche.

"No, la Vallièren juttua."

"La Vallièren… Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut sellaisesta selvillä?"

"Tosissanneko tuota kysytte?"

"Mitä vakavimmalla mielellä."

"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme suosikki!?"

De Guiche punastui suuttumuksesta.

"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.

"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.

Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"

De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.

De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.

"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."

"Ja mitä minä sanoin?"

"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."

"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.

"En, kunniasanallani!"

"Mitä joutavia!"

"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"

"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"

"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään tiedä."

"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."

"Siis ette sano mitään, – enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"

"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään yhtä hyvin kuin te."

"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen, "oletpa palannut oikealle alallesi."

"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista asioistamme."

"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle itselleni?"

"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet Pariisissa, niin – koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa – voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko, että kerron?"

De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.

"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."

"Pariisissako?"

"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani, jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa. Siis Raoulin asiat ennen omiani."

"Mutta Raoul tulee takaisin."

"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa liikkua."

"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa", sanoi de Wardes irvistäen.

"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.

" Parbleu! Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen oleskelemaan toistaiseksi."

"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."

De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa, ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.

"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.

"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen tyttöön."

"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän hyväksenne."

"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on hunajaa."

"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, – ja te, joka olette umpimielinen, herkkä ja närkäs mies…"

"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille, että se ei koskisi minuun, – en tekisi teille mitään vastaväitteitä. Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu; omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn, kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes, minä olen pelkkää tulta!"