Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:

'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.' Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"

"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut todistuksia, voidakseen teille noin puhua."

"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on tietämättömyyteni pelastanut henkeni."

"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan la Vallièrea?"

"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys paljastuisi minulle."

"Entä rannerenkaat?"

"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin minä voinut sanoa?"

Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää yrittänyt vastaväitteitä.

Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.

Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.

Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta hänelle siitä todistusta.

"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä. "Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa – luulenpa, että olemme maininneet kaikki nuo sanat."

"Ah, niin, madame!"

"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako, rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"

"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen pahastuttamisenne pelossa."

"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"

"Niin vähän kuin mahdollista, madame."

"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, – ja sitten, olenhan Monsieurin puoliso."

De Guiche huokasi.

"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.

"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa.

Sen unohdin."

"Mikä? mikä?"

"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä rakastan."

De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa yhtyivät.

Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.

"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.

"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä noiden neljän osan esittäjän hämmingin, – sillä, olihan de Guichekin kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.

Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän – hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut – syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen:

– Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö…"

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin… kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!"