Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Onhan sitä minullakin muistia."

"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"

"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä hyvin sitä voi sanoa typeräksi."

"Selitähän lähemmin, Planchet."

"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun ihminen on väsynyt, – ja erityisinä hetkinä…" Planchet hymyili veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."

"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"

"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"

"Ei, vaan satusepon."

"Ahaa, – 'Korppi kerran istui puussa'?"

"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."

"Onko häneltä siis jäniskin?"

"On kaikenkaltaisia eläimiä."

"No, mitä se jänis tekee?"

"Uneksii."

"Ka, ka!"

"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, – minä unelmoitsen."

"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.

"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen miettivälle päälle, Planchet?"

"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."

" Pardieu , kehutko sitä, häh?"

"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä ikävyst… tuota, mietityttäisi vielä enemmän."

" Ma foi , enpä tiedä, Planchet."

"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II: n takaisin valtaistuimelle…" Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli todellista merkitystäkin.

"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt kunnianhimoiseksi!"

"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"

"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään valtaistuimellaan… kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."

Ja d'Artagnan huokasi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."

"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."

"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."

"Mitä niin?"

"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."

"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."

"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te alatte riutua minun luonani…"

"No, entä sitten?"

"Silloin tekisin onnettoman tekosen."

"Älähän!"

"Kyllä vainkin."

"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"

"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."

"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"

"Kyllä teitä sapettaa."

"Ei, Planchet, ei."

"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."

"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"

"Ihan silmin nähden… malaga! Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun poikki."

"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun pippuripussiesi seassa?"

"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee; mutta morbleu , minä tiedän mitä tiedän."

Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten, ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan maustekauppiaaseen päin.

"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt muskettisoturi – kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"

"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."

"Herra d'Herblay, aatelismies!"

"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne. Ja pahat unet kuihduttavat. Malaga! Minä en tahdo, että herra d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."

"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle huonoja näkyjä? Selitä, selitä, – noh!"

"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."

"Minulla?"

"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu Aramis!'" "Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.

"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"

"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

"Ei surkastuaksenne sentään."

"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!"

"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."

"Sepä erinomaista!"

"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

"No, kaikki on sitten kunnossa!"

"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

"Puhukaa, monsieur."

"Teen aina huomioita…"

"Sen tiedän hyvin."

"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana…"

" Malaga! Niinkö?"

"Aivan."

"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

"Kyllä vainkin, – kuivatun rusinalajin nimenä."

"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: malaga !"

"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta."

"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

"Ohoi!" äännähti hän.

"Hei vaan!" vastasi Planchet.

"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen."

"Siinä teet väärin."

"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur…"

"No mitä, Planchet?"

"No, sitä juuri…" lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä."

"Kuinka niin?"

"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään.

"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja."

"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."