Friedrich Schiller - Fiesko

Mauri. Roistoksi saatte mua soimata, mutta tylsäpään nimestä en huoli.

Fiesko. Onko eläin kopea? Eläin, sano kuka sinun on palkannut?

Mauri, (miettien). Hm! Enhän minä kumminkaan yksistäni narri liene! Kuka minun on palkannut? – ja olihan niitä sentään vaan sata laihaa tsekiniä. – Kuka minun on palkannut? – Prinssi Gianettino.

Fiesko (vihastuneena käyden edes takaisin). Sata tsekiniä eikä enempää. Fieskon päästä. (Ilkeästi). Häpeä sinä Genuan prinssi! (Rientää laatikon luo). Täss'on sinulle, mies tuhannen, ja sano herrallesi, että hän on saituri murhamies.

Mauri (katselee häntä kiireestä kantapäähän).

Fiesko. Sinä arvelet, mies!

Mauri, (ottaa rahat, panee ne pois ja ottaa taas, katsellen häntä aina enenevällä kummastuksella).

Fiesko. Mitäs teet, mies?

Mauri, (heittää päättävästi rahat pöydälle). Herra, noita rahoja en minä ole ansainnut.

Fiesko. Riiviö, hirsipuun olet ansainnut! Suututettu norsu tallaa ihmisiä eikä matoja. Sinun minä hirtättäisin, jos se vaan maksaisi minulle muuta kuin kaksi sanaa.

Mauri, (iloisesti kumartaen). Herra on liian hyvänlainen.

Fiesko. Alköömpä sinulle! Minua vaan huvittaa, että voin tehdä sinun kaltaisesi roiston joksikin, vaikka olemattomaksi ja sen tähden pääset vapaaksi, ymmärrä oikein. Sinun onnistumaton aikeesi on minulle taivaallisena todistuksena, että olen määrätty johonkin suureen ja sentähden olen armollinen ja sinä pääset vapaaksi.

Mauri, (vilpittömästi). Malttakaa, Lavagna! Kunnia kuin kunnia! Jos tällä niemellä hengittelee joku, jolla on mielestänne liika kurkku, käskekää! ja minä katkaisen sen ilmaiseksi.

Fiesko. Kohtelias eläin! Tahdot toisten kurkuilla kiittää omastasi.

Mauri. Herra, me emme ota ilmaiseksi mitään. Meidän ruumiissamme on kunniaa.

Fiesko. Kurkunleikkaajan kunnia!

Mauri. On kaiketi tulen kestävämpi kuin teidän kunniallisien ihmisten: he rikkovat vannomansa valat, me pidämme ne tarkoin pirulle.

Fiesko. Sinä olet ilveikäs konna.

Mauri. Hauskaa, että miellytän teitä. Koetelkaahan minua, niin opitte tuntemaan miehen, joka päätä pahkaa tekee kokeensa. Käskekää minua. Minä näytän teille todistuksen kustakin veijarin ammatista alimmasta ylimpään asti.

Fiesko. On heitä joitakin. (Istuu). Niin muodoin veijaritkin tunnustavat lakia ja arvo-erotusta. Annappas kuulla alimmaisesta.

Mauri. Hyi, armollinen herra! Se on pitkäkyntisten halpa arvoinen joukko. Kurja ammatti, josta ei synny yhtään suurta miestä; tekee työtä vedellä ja leivällä, haaskaa raippametsää ja ylenee – korkeintaan hirsipuuhun.

Fiesko. Kaunis loppu. Utelempa nyt parempaa.

Mauri. Siihen kuuluu salakuultelijat ja kavaltajat . Arvokkaita herroja, joille ylhäiset kallistavat korvansa ja joilta he saavat kaikkitietäväisyytensä, jotka imevät kuin iilimadot, särpivät sydämmestä myrkyn ja sylkevät sitä asianomaisille.

Fiesko. Minä tunnen sen – jatka!

Mauri. Arvojärjestyksessä seuraavat nyt salapetturit, myrkynsekoittajat ja kaikki ne, jotka kauvan hyvittelevät miestänsä ja se vihdoin väjyksistä sieppaavat. Pelkuria raukkoja ovat ne usein, mutta kuitenkin miehiä, jotka oppipalkaksi lupaavat sieluparkansa pirulle. Tässä oikeus tekee jo vähän muutakin, pistää heidän jäsenensä pyörille ja istuttaa heidän vikurinpäänsä seipääseen. Tämä on kolmas arvokunta.

Fiesko. Mutta sano milloin sinun arvosi tulee?

Mauri. Te olette, armollinen herra, juuri jäljillä. Minä olen käynyt näiden kaikkien lävitse. Älyni riensi aikaisin joka aidan poikki. Eilen illalla tein mestariteokseni kolmannessa, hetki sitten olen keltainen mies neljännessä.

Fiesko. Ja se olisi?

Mauri, (vilkkaasti). Se on mieskunta, (tulisesti), joka neljän seinän sisältä etsii miehensä, raivaa tiensä vaarojen läpi, käy paikalla hänen henkeensä, ensi tervehdyksellänsä säästää häneltä suurikiitoksen toisesta. Meidän kesken! niitä miehiä sanotaan vaan helvetin varapostiksi. Kun saatana himoitsee, ei tarvita muuta kuin viittaus ja hänellä on paisti vielä lämminnä.

Fiesko. Sinä olet paatunut peto. Semmoista juuri olen kaivannutkin.

Anna kätesi minä pidän sinun luonani.

Mauri. Tottako vai pilaa?

Fiesko. Täyttä totta ja annan sinulle tuhannen tsekiniä vuodessa.

Mauri. Kylliksi, Lavagna, minä olen teidän ja hiiteen koko erityiselämä. Käyttäkää minua mihin tahdotte. Vainukoirananne, villakoirananne, kettunanne, kärmeenänne, parittajananne ja pyöveli-palvelijana. Herra kaikkiin, mutta henkeni kaupalla! älkää mihinkään kunnialliseen – siinä olen kömpelö kuin pölkky.

Fiesko. Ole huoletta! En minä tee sudesta lampuria. Kulje siis heti huomenna pitkin Genuaa ja tutki valtion ilmaa. Tiedustele tarkoin mitä hallituksesta tuumaillaan ja mitä Dorioista kuiskataan; urki samalla mitä kansalaiseni pitävät minun joutilas-elämästäni ja lemmen seikkailustani. Tulvauta viiniä heidän aivoihinsa, kunnes sydänten tuumat puhkeavat. Tässä on rahaa. Etsi sillä silkkikauppiaita.

Mauri, (katsoo häneen arvelevasti). Herra – Fiesko. Ei tässä tarvitse peljätä yhtään kunniallista olevan. Mene! ja kutsu koko joukkosi apuun! Huomenna tahdon kuulla uutisesi. (Menee).

Mauri, (huutaa hänen jälkeensä). Luottakaa minuun. Nyt on vasta kello neljä. Huomenna kahdeksalta saatte kuulla uutisia niin paljon kuin mahtuu kaksikertaa 70 korvaan. (Menee).

Verrinan huone.

Bertta seljin sohvassa, pää käsiin vaipuneena. Verrina astuu synkkänä sisälle.

Bertta (peljästyy ja hyppää ylös). Siunatkoon! Tuossa hän on!

Verrina (seisoen hiljaa, katsoo häntä oudoksuen). Isäänsäkö tyttäreni peljästyy?

Bertta. Älkää tulko! Antakaa minun paeta! Isäni, te olette peljättävä.

Verrina. Ainoa lapseniko pelkäisi minua?

Bertta (heittää häneen syvän katseen). En! Täytyyhän teillä vielä olla tytär!

Verrina. Painaako helleyteni sinua liian raskaasti?

Bertta. Isä, maahan.

Verrina. Kuinka? millainen vastaan-otto, tyttäreni! Ennen kotia tullessani, vuorten painoja sydämelläni, hyppäsi Berttani minua vastaan ja naurullansa ajoi ne pois. Tyttäreni, tule minun syliini. Sinun hehkuvalla rinnallasi lämpiää taas minun sydämeni jäätymästä isänmaan kuolin vuoteella. Oi minun lapseni! Tänä päivänä olen tehnyt tilin kaikista luonnon huvista ja (sangen raskaasti) ainoastaan sinä olit minulla jäljellä niistä.

Bertta (silmäten häntä pitkään). Onneton isä!

Verrina (syleillen häntä kovasti). Bertta, minun ainoa lapseni! Bertta minun viimeinen toivoni! – Genuan vapaus on mennyt – Fiesko on mennyt – (likistäen häntä kovemmin ja myristen hampaitten välistä). Hekumaanko sinä – .

Bertta (riimaseikse hänen sylistänsä). Ah Herra! Te tiedätte!

Verrina (seisoo vavisten). Mitä?

Bertta. Kunniani – Verrina (vimmastuneena). Mitä?

Bertta. Yöllä – Verrina (raivossa). Mitä?

Bertta. Väkivaltaa! (vaipuu sohvaan).

Verrina (pitkän synkän äänettömyyden perästä, kolkolla äänellä). Vielä yksi henkäys, tyttäreni – viimeinen! (Kalealla murtuneella äänellä) Kuka?

Bertta. Voi minua! älkää noin kalman muotoisena vihassa! Herra auta! hän änkyttää ja vapisee.

Verrina. Enhän minä tietänyt – tyttäreni! kuka?

Bertta. Rauhoittukaa rakas, kallis isäni!

Verrina. Kuka? (vaipumaisillaan hänen eteensä).

Bertta. Valhepukuinen.

Verrina (peräytyä, rajusti mietittyänsä). Ei! ei niin! Se ei ole järjellinen ajatus, (nauraa kamalasti). Vanha houkko! ikäänkuin kaikki myrkky (Bertalle, tointuneemmin) yhdestä kärmeestä lähtisi. Minun kokoiseniko vai vähempi?