Irina Pilyar - Helsingin vuorosoitto

Kolmas kello:

– Vai sitä mieltä sinä olet! Meitä soitetaan sinun kanssasi melkein aina yhdessä. Älä unohda moskovalaisen soiton ohjetta: “Reunimmaiset, matala, matala, matala, keskimmäiseen ei kosketa!” Minun sointini on matalampi ja kauniimpi, joten et sinä suinkaan ole kaikkein tarpeellisin kello.

Keskimmäinen kello:

– Anteeksi nyt, hyvät ystävät! Minä muotoilen soinnin silloinkin, kun minuun ei kosketa. Ja entäs kun lyödään trillin ylin sointu! Ei, kyllä minä olen kaikkein tärkein kello!

Keskikokoiset kellot, kolme kelloa.

Keskikokoisista painavin kello:

— Te olette pieniä kelloja ja siksi meidän pienimpiä veljiämme, vaikka kellonsoittaja soittaakin teidän avullanne mitä mielenkiintoisimpia kuvioita ja vaikka te kutsutte ihmisiä kirkkoon. Mutta te vain riiputte palkista ja teihin on kiinnitetty aivan tavalliset, mitenkään muista erottumattomat köydet. Meidät taas on ripustettu jousilla (!) aivan erityiseen palkkiin kellonsoittajan vasemmalle puolelle. Ja meidän ansiostamme soitosta tulee todella erivivahteista. Nimenomaan meidän rytmiset kuviomme määrittelevät kellonsoiton tradition – rostovilaisen, Novodevitšin luostarin tradition, tai suzdalilaisen tai jaroslavilaisen… Niitä on paljon, traditioita. Mutta meitä on vain kolme. Se taas tarkoittaa, että kaikki tajuavat, kuinka tärkeitä me olemme. Eikö tämä pidäkin paikkansa? Sano sinä, sanomakello! Miksi sinä vaikenet?

Kellot vavahtivat, vilkaisivat toisiinsa ja käänsivät sitten katseensa kaikkein suurimpaan, vaiteliaaseen kelloon.

Suurin kello.

Sanomakello:

– Kuulkaas nyt, veljet! Mitä minä voisin sanoa? Minähän olen kellonsoittajan pedaalin ohjattavissa enkä voi muuta kuin tuottaa yksittäisiä kiireettömiä lyöntejä. Te taas soitatte juhlasoittoja ja trillejä ja soiton koko kauneus perustuu teihin. Älkää edes kysykö minulta…

Mutta pienet ja keskikokoiset kellot painoivat yhtäkkiä kullankarvaiset päänsä alas. “Sanomakellohan on kaikkein tärkein kello. Se soittaa Hyvää sanomaa ja ilmoittaa ensimmäisenä, että jumalanpalvelus on alkamassa ja se myös ilmoittaa palveluksen tärkeimpien kohtien olevan käsillä. Sehän on sanomakello!” Muut kellot miettivät tätä, ja yhtäkkiä niitä alkoi hävettää oma kiistansa. Ja sitten ne katsoivat suurta kelloa vielä kerran iloisina ja ihmeissään ja päättivät nekin täyttää velvollisuutensa kaikessa hiljaisuudessa (vaikkakin soiden), ilman turhia ja äänekkäitä sanoja.

Kukaan ei kuullut, kun kellotapulin pienet kellot soivat murheellisina syksyisten öiden pimeydessä. Kirkon lähellä ei ollut ihmisasumuksia, vain hautausmaa, jonka portilta alkoi merenrantaan johtava, mäntyjen reunustama kuja.

Pohjoisen kylmä meri sulautui öiseen taivaaseen ja vain joskus sen odottamaton kohina antoi sen ilmi. Joskus puolittain uneen vaipunut tuuli herätti sen aallot, ja joskus se itse näki levottomia unia. Meri hätkähti ja aallot alkoivat väreillä sen pinnalla muurahaisten tavoin, mutta pian meri taas tyyntyi ja syvä uni sulki väsyneet silmät.

Tässä mäntyjen ja koivujen kansoittamassa metsikössä eleli runsain mitoin oravia ja jäniksiä, joille villeinä rehottavat pensaat tarjosivat suojaa. Nekin nukkuivat nyt sikeästi uuvuttuaan edellispäivän ruoanhakumatkoillaan – nehän kipittivät alinomaa poluilla ja loikkivat pitkin puidenrunkoja ylhäältä alas ja alhaalta ylös.

Jopa levottomat lokit, jotka vähän väliä neuvottelivat keskenään kurkkuäänillään, vaikenivat yhtäkkiä ja jäivät odottamaan aamua. Ne kerääntyivät piiriksi ja lämmittivät toinen toisiaan.

Kuka niistä nukkui kaikkein sikeimmin? Kirkonkellot, keskikokoiset ja kaikkein suurin kello, lepäsivät rauhassa katoksensa alla oman rakkaan kirkkonsa seinien suojassa. Ne eivät kärsineet unettomuudesta – illan koittaessa ne vajosivat silmänräpäyksessä omiin ihmeen melodisiin uniinsa.

Herkät ja lempeät pikkukellot eivät kuitenkaan nukahtaneet käden käänteessä, ja niiden unikin oli levotonta. Näkivätkö ne unta vanhasta kellonsoittajasta, jonka omituisen ja käsittämättömän elämän arvoitusta ne pyrkivät ratkomaan jopa unissaankin? Vai painoiko jokin muu niiden herkkätunteisia ja vilpittömiä sydämiä? Joka tapauksessa ne heräilivät usein, katselivat murheellisina toinen toisiaan ja helisivät hiljaa yrittäen olla herättämättä vanhempia veljiään. Näinä öisinä hetkinä sointi purkautui niiden sieluista aivan itsestään ilmaisten surua ja hämmennystä.

Yö ei ollut pelkästään unta varten. Kaupungilla oli jossakin iso talo monine ikkunoineen, samannäköinen kuin kaikki muutkin naapuritalot. Ne toiset naapurit kuitenkin nukkuivat, mutta tämän talon yhdessä ikkunassa paloi valo ja tuijotti yöhön kuin yksisilmäinen jättiläinen ikään.

Kellonsoittajan huoneessa paloi lampukka, joka valaisi kaikki ikoninurkan ikonit ja pyhien kasvot. Innokenti seisoi polvillaan ja hänen vieressään oli pino tavallisia kouluvihkoja, jotka olivat kaikki nimiä täynnä.

Rukous täytti koko yön, vaikka ääntä ei kuulunut. Hiljaisuus muuttui eläväksi ja mielekkääksi. Aika liukeni ilmaan ja pieni pala iankaikkisuutta tunkeutui huoneeseen. “Herra, armahda, Herra, armahda, Herra, armahda…”

Eme tiedä, miten kauan öinen valvominen jatkui, mutta palava rukous toi lämpöä koko taloon ja pyhien hahmot näkyivät yhä selkeämpinä ja kirkkaampina kellonsoittajan vanhoissa ikoneissa.

Päivä heräsi eloon ikkunan takana. Aivan odottamatta koitti hetki, jolloin pimeä taivaankansi alkoi harmaantua. Sen jälkeen valoisia juovia ilmaantui siihen yhä enemmän, ja harmaanvalkea valo piirsi naapuritalot ja lehdettömien puiden omalaatuiset siluetit esiin. Aamunkoitto keräsi vähitellen voimiaan ja antoi tilaa uudelle syyspäivälle.

“Tänään on Pokrova, Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlapäivä, kaikkein rakkain syksyinen juhla!” Innokenti kiirehti jumalanpalvelukseen. Kadun äänet kaikuivat totuttuun tapaansa ympärillä. Vihreä raitiovaunu kilisteli pitkin kiskoja – ding-ding – ja kärsimätön kasteluauto tööttäili – uu-uu – ja naisten korot kopisivat asvaltilla – tuk-tuk.

Kellot odottivat soittajaansa. “Tänään on Pokrovan päivä, hieno juhla”, ne iloitsivat. “On aika kutsua ihmiset kirkkoon!”

Pitkään takkiin verhoutunut hahmo lähestyi kellokatosta. Vanhus asteli reippain askelin ja kellot vaistosivat jo kaukaa, että hän oli täynnä energiaa ja valmiina taisteluun.

Pian kellojen äänet hukuttivat totuttuun tapaansa koko seudun alleen. “Pokrovan päivä, Pokrovan päivä, bom-bom”, julisti isoin kello juhlavasti. Keskikokoiset ja pienet kellot valmistautuivat omaan esitykseensä. Innokentin lämpimät kädet pitivät lujasti kiinni niiden köysistöstä…

Kirkolle johtavan portin takana seisoi poika ja kuunteli kellonsoittoa. Hän tiesi, ettei kukaan löytäisi häntä tähän aikaan, ja että hän saattaisi rauhassa kuunnella soittoa ja vieläpä kävellä aidan takana mietteisiinsä vaipuneena. Hän näytti olevan siinä kahdentoista ikäinen. Kumisaappaat jalassa syksyisen sään takia, hilpeänvärinen huivi kiedottu kaulaan jollakin erityisellä tavalla, ja värikäs reppu selässä. Pojan kädestä riippui koiran talutushihna, jolla hän löi huomaamattaan tahtia polveaan vasten. Koiraa ei lähistöllä näkynyt.

Pojan mietteet eivät olleet mitenkään monimutkaisia, ne olivat hänen nuoren ikänsä ja tiedonhaluisen mielensä mukaisia.