Irina Pilyar - Helsingin vuorosoitto

Hän siristi silmiään ja käänsi katseensa kutsumattomia vieraita kohti. Odottamatta hän viittasi kaikkein matalimmalla äänellä puhuneelle vieraalle ja näytti hänelle, miten kaikkein suurimmasta kellosta houkutellaan ääni esiin. Kellonsoittajan jalka paineli suurimman kellon pedaalia pehmeästi ja joustavasti. Sitten hän siirtyi syrjään ja antoi vieraan asettua tilalleen, mutta löi äänettömästi tahtia oikealla jalallaan. Baritonitkin tulivat lähemmäs. Innokenti näytti heille, miten vasemmalla kädellä soitetaan keskikokoisia kelloja tiukaksi viritettyjen köysien avulla. Vieraat koettivat vuoron perään soittaa niin kuin Innokkenti heille näytti. Toisena koettanut ei tahtonut lopettaa, sillä hän kuuli yhtäkkiä oman soittonsa ja suuren kellon tasaisten lyöntien yhteissoinnun ja jäi kuuntelemaan… Vanha kellonsoittaja tarttui keveästi pienten kellojen naruihin ja koristeli melodian niiden korkeilla, läpinäkyvillä trilleillä.

Vieraat olivat hyvin tyytyväisiä, kun he vihdoin lähtivät kellojen luota. Innokentin piti vielä päättää työnsä. “Opettaa, opetella, oppia, sehän on kaikki samaa… Yksi opettaa jotakuta tekemään jotakin, toinen kärsivällisyyttä… Kaikki oppivat toisiltaan jotakin!” hän mietti. Ja yhtäkkiä hänen ajatuksensa siirtyivät muualle. “Entä mitä minä opin teiltä, rakkaat kelloni?” Innokenti kysyi itseltään ja katseli uskollisia ystäviään, kullanvivahteisia ja tummempikylkisiä.

Pehmeä trilli kimmahti odottamatta ilmoille ja lauloi jotakin vastaukseksi. Vanha mies puristi edelleen pienten kellojen nyörinippua kädessään, mutta ei liikahtanutkaan.

“Minä olen varmaan oppinut kuulemaan hyvin”, hän mutisi itsekseen. Hän oli väsynyt ajattelemaan ja tahtoi kuulla oman äänensä, mutta vaimeasti, jottei häiritsisi hiljaisuutta. “Kuulla jopa sen, mikä ei kuulu…,” hän kuiskasi. “Niin kuin nyt! Kellot eivät soineet ääneen, vaan äänettömästi itsekseen – ja minä kuulin sen. Kuuntelevathan nekin minua, ja joskus tottelevat, joskus eivät… Me kuuntelemme toisiamme ja kuulostelemme toistemme mielialoja, iloitsemme tai suremme…” Vanha kellonsoittaja soitti loppusoiton, kolme sointua perätysten, ja johti ajatuksensakin finaaliin. “Mikä on kellonsoittajan tehtävä? Pohjimmiltaan kyse on siitä, ettemme häiritse molemminpuolista kuuntelua, keskittymistä sisäiseen tilaan, joka vastaa iankaikkisen jumalanpalvelusjärjestyksen kutakin minuuttia… Kaikki muu on käsityötä, tekniikkaa, harjoittelua… Herra, armahda!”

Harmaatakkinen hahmo vaelsi hitaasti kirkolta kaupunkiin johtavaa polkua pitkin. Kellot katselivat hänen peräänsä surumielisinä, vaikenivat ja kuuntelivat hiljaisuutta ympärillään – ja sisimmässään.

Siinä se taas on! Pari loikkausta oksalta oksalle, puusta puuhun, ja sitten se kapuaa runkoa alas ruohikolle. Pikkuinen tuuheahäntäinen nappisilmä, joka innostuu aina, kun kelloja aletaan soittaa. Se ei lainkaan välitä kovasta äänestä eikä ilman väreilystä, vaan tulee melkein kellotelineen juurelle ja vilistää moneen kertaan kellojen alla sinne tänne aivan kuin tanssien melodian tahdissa.

“No niin, olen saanut ihailijan,” kellonsoittaja tuumii katsellessaan vieraansa viilletystä, “orava veisaa ja soittaa kelloja! Se tunnistaa rytmin ja kauneuden!”

Ja kellot helisevät jälleen. Männyt ja koivut ympäröivät vihreinä ortodoksista kirkkoa ja se kellotapulia joka suunnalta, mutta kellonsoittaja näkee kirkkaansinisen kaistaleen taivasta ja sillä lipuvat pilvet puiden latvusten välistä.

Mestarin mieleen nousee yhä uusia ja uusia rytmisiä kuvioita, joita hänen vuosikausia soittamaan tottuneet kätensä muuntavat melodioiksi. Suuri kello lyö tahtia, kuten aina. Se ikään kuin elää omaa elämäänsä, mutta itse asiassa se määrittää koko soiton kulun. Sielu yhtyy tähän ihmeteltävään improvisaatioon ja kellojen kompositio valtaa sen yksinkertaisella ja melkeinpä spontaanilla soinnillaan, joka syntyy kellojen ja kellonsoittajan yhteisen rukouksen ja yhteistyön tuloksena.

Mutta mitä pörröturkkinen vieras tekee? Se kipittää kellotelineen poikittaispalkkia pitkin ja on vähällä osua kellojen kieliin, joiden ansiosta kellot helisevät ja kumisevat. Palkilta orava kiipeää alas penkille ja alkaa etsiä jotakin. Lähistöllä on peltipurkki, jonka sininen kansi on siirretty syrjään. Purkissa on suolattomia maapähkinöitä.

Jonkin aikaa kellonsoittajan ihailija on vielä soiton lumoissa eikä koske ateriaansa, mutta sitten se menettää kärsivällisyytensä ja pähkinät alkavat yksitellen kadota purkista, vain kuoret lentelevät sivulle. Pieni vieras pitelee maukkaita suupaloja ahnaissa käsissään ja sen pienet terävät hampaat nakertavat pähkinöitä.

Kellonsoittajankin on jo aika pitää tauko, lounasaika on koittanut. Aika rientää aivan huomaamatta…

Aaltojen leikissä on oma melodiansa, oma rytminsä.

Kellonsoittaja istui mielellään merenrannassa jollakin litteäksi hioutuneella kivellä ja katseli avointa, hopealta välkkyvää ulappaa ja kuunteli sen ääniä. Aallot vierivät perätysten kohti rantaa ja kohisivat iskeytyessään kuohuen rannan kivikkoon, josta ne sitten vetäytyivät takaisin merelle. Tuntui kuin meri olisi hiljaa kehrännyt kiinnittämättä kehenkään mitään huomiota.

Kunnia olkoon Sinulle, Herra, kunnia Sinulle! Innokenti hahmotteli rytmisen kuvion aaltojen kohinan mukaisesti. Luontokin ylistää Luojaa, ja aallot iskeytyvät tahdissa rantaan. Meren omat kellot!

Pian horisonttiin ilmaantui suuri valkea laiva. Kellonsoittaja lähti aina samaan aikaan kävelylle ja tiesi jo etukäteen, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuisi. Täällä laivat kulkivat tarkkaan aikataulunsa mukaisesti.

Sireeni soi ja heti sen jälkeen kaikui yksi lyönti laivakelloon. “Kylläpä laivakello soi hyvin, ihan kuin hälyttäen ihmiset”, Innokenti mietti melkeinpä automaattisesti. Hän näki kauempana merellä hienon lumivalkoisen ihmeen, monikerroksisen laivan, joka oli täynnä elämää. Miten paljon erilaisia kohtaloita siellä tapaakaan, miten monet sydämet lyövät joka kajuutassa ja jokaisen pienen, melkein näkymättömiin jäävän ikkunan takana! Aallot riensivät nopeammin kohti rantaa, vesi ikään kuin kuohahti vaahdoksi ja riistäytyi kovaäänisesti kohisten kuivalle maalle. Meri käytti kaikkia ääniään, jotka hukuttivat sitä kattavan loputtoman sinen alleen.

Ja sitten ilmaantuivat laivan uskolliset saattajat – lokit! Ne joko leijuivat kansien yllä tai lensivät vauhdilla laivan ympäri eri puolilta odottaessaan, että matkustajat tarjoaisivat niille herkkupaloja. Lokkien piirileikki, valkeat pyörylät veden yllä! Niiden tyypilliset kurkkuäänet eivät, omituista kyllä, lainkaan rikkoneet äänten harmoniaa: ne päin vastoin punoutuivat hyvin onnistuneesti omaperäiseen moniääniseen taustakuvioon.

Äänellä on kyky täyttää mikä tahansa tila; se alistaa valtaansa jopa läsnäolijoiden mielentilan. Surun syvyyksistä voi sukeltaa ylös pintaan, kun kellot helisevät ja kun niiden soinnut hyppelehtivät ja ajavat iloissaan toisiaan takaa ja hajaantuvat taas eri suuntiin.