Irina Pilyar - Helsingin vuorosoitto

Milka alkoi pitää päiväkirjaa, johon hän merkitsi kaikki vanhukselta kuulemansa kellonsoiton hienoudet. Vähitellen Milka sai tietoonsa joitakin yksityiskohtia uuden tuttavansa elämästä ja hänestä tuntui tärkeältä omistaa päiväkirjansa tälle lahjakkaalle ihmiselle, todelliselle kellonsoittajalle. Välillä Milkan piti kuitenkin täydentää jotakin omasta mielikuvituksestaan, mutta kokonaisuutena ottaen kellonsoittajan elämäkerta alkoi näyttää täysin totuudenmukaiselta, perustuihan se suurimmaksi osaksi tosiseikkoihin. Milka antoi päiväkirjalleen nimen Muistiinpanoja vanhasta kellonsoittajasta. Hän lisäsi päiväkirjaansa merkintöjä harvakseltaan, mutta hyvin tarkkaan aina sitä mukaa, kun sai tietoonsa uusia seikkoja. Joskus hän kirjoitti muistiin omia havaintojaan Innokentista ja hänen reaktioistaan. Erilaiset tapahtumat löysivät nekin tiensä hänen päiväkirjansa lehdille.

Kaikki muistiinpanonsa Milka jaotteli eri otsikoiden alle. Siten oli helpompaa orientoitua monilukuisten ja monimuotoisten merkintöjen parissa. Ensimmäisille muistiinpanoilleen Milka merkitsi otsikoksi Kellopuu.

Eräässä kaukaisen Pohjolan maassa oli hyvin paljon suuria järviä, ja pienempiäkin, syviä mutkittelevia jokia ja aivan pieniä puroja.

Yhden sellaisen kirkasvetisen puron varrella kasvoi omituinen puu. Se oli muiden puiden näköinen, suuri ja haaroittunut, mutta muista poiketen se oli kirjavanaan sinikelloja: ne kasvoivat puun rungolla jollakin käsittämättömällä tavalla. Saman puun oksilta riippui paljon muitakin kelloja, ei kukkia, vaan aivan aitoja, tuntemattomien mestarien valamia kelloja, jotka helisivät ja keinahtelivat tuulessa.

Vanha kansa, joka oli asunut näillä main iät ja ajat, etenkin hyvin iäkkäät ihmiset, kertoivat, että kerran täällä oli asunut joku poika. Poika kuin poika, mutta vähän omalaatuinen. Kerran hän oli tuonut puun taimen ja istuttanut sen puron varrelle. Puro oli jo vanha ja kuivumassa, mutta kasvuun lähtenyt taimi oli sille odottamatta avuksi ja puro virkosi henkiin. Toiset muistelivat, että poika oli ollut kellonsoittajan oppilas ja auttanut häntä soittamaan ikivanhan N:n kirkon kelloja. Poika oli kanniskellut oksanhaaraan ripustamiaan pieniä kelloja mukanaan kaikkialle ja helistänyt ja soittanut niitä joka paikassa yrittäen toistaa rytmikuvioita, joita vanha kellonsoittaja oli hänelle opettanut. Se kävikin häneltä hyvin, sillä hän rakasti kellojen ääntä ja korkeaa kellotornia ja tahtoi olla opettajansa kaltainen.

Näiden kahden tapahtuman yhteyttä – puun istuttamista ja sen kelloja – on vaikea selittää, mutta ihmiset eivät keksineet mitään mielikuvituksellisia tarinoita, vaan selittivät kaiken aivan yksinkertaisesti. Poika oli varmaan sattumalta jättänyt oksan kelloineen tämän istuttamansa puuntaimen viereen ja unohtanut sen siihen. Ja joku oli säikähtänyt, että kellot voisivat kadota, ja ripustanut ne pieneen oksaan, jotta ne hukannut poika löytäisi ne saman tien tai kuulisi niiden äänen jo kaukaa.

Jatko oli vieläkin yksikertaisempaa. Poika jätti nämä tienoot, mutta hänen puunsa kasvoi kasvamistaan.

Ja seudulla muodostui perinteeksi tulla puun luo joka vuosi ja ripustaa sen oksille pieniä kelloja. Sillä tavoin lähistöllä asuneet pojat hyvästelivät kotiseutunsa kasvettuaan isoiksi. Ja siksi puuta alettiin kutsua kellopuuksi.

Aluksi kuuluu kolmen kellon läpinäkyvä helinä yhdessä ja erikseen, kaksi kelloa tai yksi mitä erilaisimpina yhdistelminä. Niitä sanotaan ilmoituskelloiksi, jotka kutsuvat kansaa ja muistuttavat jostakin tärkeästä.

Niiden jälkeen soitetaan kaikkia seitsemää kelloa, ja kansaa alkaa virrata venäläisen ortodoksisen kirkon sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen.

Kellotelineen kaikkein suurin kello, sanomakello, alkaa kumista tasaiseen tahtiin “bom-bom-bom”. Se on matalaääninen ja juhlavasointinen kello, ja koko luonto vaikenee kuullessaan sen äänen. Linnut lakkaavat visertämästä, tuulenhenki vaimenee, ja orava loikkii pienin hypyin puusta puuhun kellotelineen luo ja jähmettyy kuuntelemaan lähimpään koivuun. Hiljaisuus ikään kuin vavahtelee kellon hitaan kuminan ja kaiun tahdissa. Kolmekymmentäseitsemän, kolmekymmentäkahdeksan, kolmekymmentäyhdeksän…

Neljännenkymmenennen lyönnin jälkeen soittoon yhtyvät keskikokoiset kellot, joita on pienten kellojen tapaan kolme niitäkin. “Toinen-ensimmäinen, kolmas-ensimmäinen, ensimmäinen-toinen, ja… nopeaan tahtiin kaikki yhdessä. Sisällä kirkossa kaikuu rytmikäs veisu:

KUNNIA OLKOON SINULLE, JUMALA,

KUNNIA SINULLE!

Rukouksellinen perussävel kaikuu kautta soiton, johon yhtyvät pienet, keskikokoiset ja suuret kellot, ja tuntuu kuin kaikki elävä ympärillä imisi itseensä tämän riemullisesti rukoukseen kutsuvien kellojen syvän ja puhtaan äänen.

Kirkolla ei ollut ketään muita kuin vanha kellonsoittaja Innokenti. Jumalanpalvelus oli päättynyt jo aikaa sitten. Innokenti korjaili kellojen köysiä, sitoi pienten kellojen köysien solmut muutamaan kertaan ja tiukensi ohjausjärjestelmän ja keskimmäisten kellojen välisiä köysiä. Hän kuulosteli kellojen sointia silmät kiinni ja jatkoi työtään kunnes kellot soivat moitteettomasti, eikä edes huomannut, että kellojen luo tuli pieni ryhmä ihmisiä.

“Anteeksi, setä, me olimme menossa ohi, kun kuulimme epätavallisia ääniä. Todella kaunista soittoa! Mitä se oli?” joku heistä kysyi ja kaikki katselivat ihmeissään pieniä kullanhohtoisia kelloja ja vanhuuttaan tummuneita isompia kelloja. “Emme ole ikinä nähneet kirkonkelloja näin läheltä”, joku sanoi hämmentyneenä. “En minäkään ole ennen kuullut noin hienoa ääntä”, toinen ääni puuttui puheeseen. “Meillä luterilaisessa kirkossa kelloja ei soiteta kuorossa, vaan yksitellen.” “Nämä kellot ovat tosi kauniita, ja kaikki erilaisia”, kolmas sanoi.

Vanha kellonsoittaja määritteli mielessään puhujat kunkin äänialan mukaisesti – kaksi baritonia ja yksi basso. Hänen ei tehnyt mieli puhua, sillä heidän kysymyksensä vaikuttivat turhanpäiväisiltä. Hän jatkoi puuhailuaan kellojen parissa eikä kääntynyt läsnäolijoiden puoleen.

“Minusta tuntuu, että hän on keskittynyt työhönsä eikä häntä parane häiritä”, ensimmäinen ääni neuvoi toisia. “Tekisi vain mieli saada tietää, miten on mahdollista soittaa kaikkia seitsemää kelloa samaan aikaan”, toinen ääni laski nopeasti, kuinka monta kelloa telineessä oli. “Kuka opettaa tällaista soittoa?”

“Luonto opettaa, ja opettajat”, kolmas sanoi odottamatta. “Näettehän, että hänellä on täällä kuva. Joku pyhä keskellä kukkivaa metsäniittyä. Onpas siinä paljon kukkia!”

“Nehän ovat kellokukkia, sinikelloja”, ensimmäinen puhuja huomasi ja purskahti nauruun.

“Naurakaa te vain”, Innokenti mietti. “Viimeinen basso osoittautuikin olevan tarkkasilmäisempi kuin kaksi baritonia”, hän päätteli. “Jos opettaja antaa oppilaalleen ensimmäisen sysäyksen, ja jos oppilas on omaksunut soittamisen alkeet, jatko riippuu oppilaan omasta sydämestä ja maailmankäsityksestä, luonteesta ja kyvystä kuunnella. Kellotkin kuuluvat tähän opettajien rivistöön…”