Juhani Aho - Papin rouva

Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja laitteli, mutta ei tullut näkyviin… »Hän siellä vain käyskelisi, minä tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten…»

Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla.

Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin päivälliselle.

Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta siihen suuntaan.

Ja syötyä he taas erosivat.

Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään.

He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään.

–Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi.

–Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä.

–Minne viepi tuo metsätie?

–Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä.

–Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja taampana.

–Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, kun menemme vähän matkaa vielä.

–Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle?

–On sinne liki peninkulma.

–Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä.

–Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu.

–Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut?

–Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon.

–Yksinkö te täällä harhailette?

–Yksinpä minä enimmäkseen.

–Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte?

–Enhän juuri tiedä … milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän sitä joskus liikkuisi ulompanakin.

–Oletteko käynyt Helsingissä?

–En koskaan.

–Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran.

–Kuinkapa sitä tulisi … on niin vaikea päästä, eikä minulla ole siellä ketään tuttuja… Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean pitkät.

–Niin ne taitavat olla … olen usein ajatellut, kuinka ihmiset ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää?

–Ei juuri muulloin kuin joulun aikana.

–Te kai luette?

–Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni.

–Mitä kirjailijoita te olette lukenut?

–Olen minä lukenut kaikenlaista … mutta viime aikoina enimmäkseen norjalaisia ja ruotsalaisia.

–Mitä pidätte niistä?

–Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella.

–Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa.

–Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä. Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi.

He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä.

–Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää.

–Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua.

–Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän. Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua vastaan.

–Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni.

Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä häntä eikä voi tyydyttää häntä.

Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli.

Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella, toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen.

–Iltakirkostakos Johanna tulee?

–Niinhän me tulemme.

–Oletteko meille menossa?

–Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin … eikö rouva tunne?

–Onko se meidän…—Kas kuinka se on lihonut!

–Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi… Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään?

–Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria … tämä on yksi vieras maisteri Helsingistä … joko siellä loppui iltakirkko?

–Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta pitämään…

–No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?… Kuinka isäntä jaksaa

–Kiitoksia vain … hyvästihän siellä on … sai se Matti jäädä sinne kotimieheksi … eikös rouva tule pian sinne käymään? … me on jo sinne teitä joka viikko odotettu.

–Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin.

–Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt juuri heloittaa pirtin ikkuna … ettekö näe?

–Nyt näen… Hän oli hyvin miellyttävän näköinen.

–Niin hän onkin … hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain uskottunsa.