Juhani Aho - Papin rouva

–Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta?

–Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin, että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen aikaan täytyy liikkua työansioilla.

–Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä muineen pyrkii.

Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä.

–Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.

–Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma, jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja ikävystyminen.

–Niin, kyllä kai se on siinäkin.

–Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset.

Hän näkyi ymmärtävän tuo … ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla kenkänsä kärkeä … kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli Olavi sitä katsellessaan.

Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös. Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan ja nousi ylös.

–Iltaa, sanoi hän.

–Kah, täälläkö te? … minä jo aloin teitä tähystellä … tuletteko rattaille?

–Menettekö, rouva?

–En minä, minä mieluummin kävelen.

–Minä kävelen myös.

–No, ja mitäs kuului pappilaan?

–Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan päivällisille.

–Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli.

–Liina lähetti terveisiäkin.

–Kiitoksia vain.

–Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu.

–Todellakin?

–Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan?

–Hyvinhän se on mennyt.

–Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa.

–Ettekö siis tule ajamaan?

–Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme.

Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin luvallisemmaksi.

Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut puhuivat.

Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä huomiota.

Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän, kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää, oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.

–Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty uuninkolpperossa lämpimänä.

–Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?

–Tunnen.

–Mikset ole sitä ennen sanonut?

–Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän … nähtävästi olet sinä jo häneen aivan ihastunut…

–Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa kihloissakin.

–Ei kaksi kolmannetta!

–Ole vait siellä!

Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille. Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä portin taa ajavaksi.

Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa.

–Juokse, Liina, avaamaan!

–Juokse itse!

Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän maahan ja avaavan portin.

Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä rovastin kamariin.

–Olipa hauska sinuakin tavata … aiotko viipyä täällä koko kesän? sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan.

–En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy…

–Sinä aiot lueksia?

–Niinhän olisi aikomukseni…

Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen:

–Ei mutta, kuinka sievä sinä olet!

Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson.

–Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin nauravan.

–… minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin tänä kesänä osankaan valmiiksi.