Juhani Aho - Minkä mitäkin Italiasta

Здесь есть возможность читать онлайн «Juhani Aho - Minkä mitäkin Italiasta» — ознакомительный отрывок электронной книги совершенно бесплатно, а после прочтения отрывка купить полную версию. В некоторых случаях можно слушать аудио, скачать через торрент в формате fb2 и присутствует краткое содержание. Жанр: foreign_sf, foreign_antique, foreign_prose, на финском языке. Описание произведения, (предисловие) а так же отзывы посетителей доступны на портале библиотеки ЛибКат.

Minkä mitäkin Italiasta: краткое содержание, описание и аннотация

Предлагаем к чтению аннотацию, описание, краткое содержание или предисловие (зависит от того, что написал сам автор книги «Minkä mitäkin Italiasta»). Если вы не нашли необходимую информацию о книге — напишите в комментариях, мы постараемся отыскать её.

Minkä mitäkin Italiasta — читать онлайн ознакомительный отрывок

Ниже представлен текст книги, разбитый по страницам. Система сохранения места последней прочитанной страницы, позволяет с удобством читать онлайн бесплатно книгу «Minkä mitäkin Italiasta», без необходимости каждый раз заново искать на чём Вы остановились. Поставьте закладку, и сможете в любой момент перейти на страницу, на которой закончили чтение.

Тёмная тема
Сбросить

Интервал:

Закладка:

Сделать

Juhani Aho

Minkä mitäkin Italiasta

RAUTATIEMATKA SEMMERING-VUORISTOSSA

On ilta myöhä, kun lähdetään Wienistä etelään päin.

Sinne tullessa on halu päästä päiväiseen etelään kiihtymistään kiihtynyt. Yhtä samaa suomalaista talvea oli ollut melkein sinne saakka. Unkarikin, jota palanen vilahdukselta sivuutettiin, näytti lumen peittämältä tasangolta. Ja Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin Helsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset kohosivat likaisina ja rumentavina. Jos tässä mieli päästä kesämaahan, niin täytyy kiirehtiä.

Mutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa oli kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä sentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan herrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa sukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan vuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki lammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat ja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen. Epäilemättä on heillä vuoristoissaan samanlainen elämä kuin meillä järviemme ja jokiemme rannoilla: karu luonto, kylmät talvet, leipä tiukassa. On tuossa sentään muuan mies, joka näyttää vähän erikoisemmalta. Hänellä on koukkuisempi, etelämaalaisempi profiili, parta musta, silmät ruskeat ja valppaat ja vilttihatussa höyhentöyhtö. Kuvailen, että hän on vuorimaiden metsästäjä, kauriiden ampuja. Ja tuon tuostakin katsastaa hän ikkunasta ulos. Luonto näyttää vetävän häntä niinkuin sitä, joka on tottunut sitä rakastamaan sen seurassa eläessään.

On yö, mutta onneksi sentään paistaa kuu ja maisema on mitä harvinaisin. Matkakirjan mukaan pitäisi rautatiematkan Wienistä Italian rajalle olla harvinainen niillekin, jotka ovat paljon maailmata nähneet, eikä ainoastaan minulle, joka en ole nähnyt muita vuoriseutuja kuin Puijot ja Kolivaarat. Semmering-radan sanotaan olevan maailman omituisimpia ja suurenmoisimpia.

Tasangolla oli vähän aikaa lumi kadoksissa, siellä täällä vain pellon ojien pohjassa kiilui jokin vanha kinos. Mutta pian on maisema taas täysin talvinen. Vaivoin saapi ikkunanruudun sulana pysymään siihen hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee kuitenkin sen pienen vaivan, minkä se tuottaa.

Juna kulkee laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on pilvessä eikä kuu pääse esille, erotan vain haamut kukkuloista. Ne ovat vielä loivia, niiden rinteillä on kai viljelyksiä, koska metsäin välissä on aukkoja. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa tulia. Mutta ihmisiä ei näy pienillä asemilla enemmän kuin meillä kotonakaan. Ja kun asemahuoneen takana kasvaa härmäinen koivu ja kuusien oksat oikeavat lumen alla, niin ei voi kuvailemallakaan kuvailla, että olisi lähes viikon päivät matkustanut melkein suoraan etelää kohti ja että huomeniltana olisi jo määrä soudella gondolassa Venetsian laguuneja pitkin.

Yhä kauemmas näyttää kesämaa poistuvan. Vedän kasvoni pois ikkunasta, nojaan penkkiini ja panen tupakan. Sen sammuttua menen hetkeksi unen horroksiin, nukun ehkä tunnin tai toista, kun herään—Kuusamossa.

On ensiksikin niin kylmä, että puistattaa sielua ja ruumista. Sitten ei näy ikkunasta niin mitään, sillä se on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja vetäytynyt paksuun riitteeseen. Ja kun vihdoin saan sen sulaksi, luulen olevani varma siitä, että ollaan kaukana Kajaanin takana.

Laakso on jäänyt tuonne alas ja juna kohonnut vuoren kylkeä kiipeämään. Oikealla puolella on jyrkkä metsäinen rinne. Vasemmalla on huimaava putous, niin että näyttää siltä kuin kulkisi kuusien latvoja myöten. Ja alhaalla luminen tasanko, josta ei tiedä, onko se peltoa, niittyä vai jäätynyttä järveä. Tasangon toisella puolen on samanlainen vuori kuin mikä on tämä, jota juna kulkee. Sen takana on samanlaisia, jotka jo selvästi erottaa selvinneeltä taivaalta paistavan kuun valossa.

Mitä mahtavia tuntureita ne ovatkaan! Kuusta ja mäntyä ne kasvavat, ja niiden muodostuskin on tuttu suomalaisen silmälle. Se on kuin onkin tämä meidän kotoista alppiseutua. Hyvin harvassa häämöttää jokin maja tai pienempi kylä ja ehdottomasti tulee ajatelleeksi, etteivät kai ne, jotka ovat tämän rautatien rakentaneet, ole rakentaneet sitä paikallisliikkeen takia, sillä mitäpä hyötyä olisi muulla maailmalla yhteydestä näiden kivikkomännikköjen kanssa.

Mutta sinne jäävät pian kuvailut Kuusamosta ja kotimaasta.

Juna on yhä vaivalloisemmin ahertanut ylöspäin päästäkseen. Muutamalla asemalla on valjastettu kaksi veturia eteen, mutta ei vauhti siitäkään ole suuresti enentynyt. Tehtävä matka ei olekaan leikintekoa. Mäkirinteet ovat muodostuneet vuorien kyljiksi. Kuta ylemmä on noustu, sitä ylemmä nousevat huiput. Ollen äsken pyöreitä ja lempeitä, ovat ne nyt kulmikkaita, jyrkkiä ja uhkaavia. Paljas puuton kallio putoo mustanpuhuvana huimaavasta korkeudesta, melkein yhdensuuntaisesti vaunun seinien kanssa yhtä huimaavaan syvyyteen.

Viljelyksestä ei näy paljon jälkiä. Jollakin niityntapaisella pyörylällä on pieniä heinäsuovia, jotka hukkuvat lumen alle. Mutta sen sijaan ilmaantuu kallioiden huipuille ja kuilujen reunoille haaveellisia, kummallisia muotoja, jotka vasta useamman nähtyään silmä viimein ymmärtää selittää vanhoiksi ritarilinnoiksi. Kuta louhuisemmaksi tulee maisema, sitä tiheämmässä niitä näyttää olevan. Jos olisivat ajat entiset vanhat, niin varmaan saisimme monet matkaverot maksaa ennenkuin pääsisimme niiden ohi.

Tie ei enää pääse suorasti nousemaan, sen täytyy kiertää kuin karjanuran. Parastaan tehden menee se pitkissä kiemuroissa vuoren ympäri, nousten ja yhä vain nousten. Pari kolme kierrosta tehtyään saman keilan kylkiä pitkin ei sen matka eteenpäin ole ollenkaan edistynyt. Mutta sen täytyy päästä eteenkinpäin, päästä tuolle toiselle vuorelle, jonka rinteillä hanget kuunvalossa kimmeltävät. Eikä siinä muu auta kuin harpata kuilun yli, joka erottaa vuoren toisesta. Sitä varten on siinä kaksi kaitaista rautariukua, joita myöten juostaan toisen vuoren rintaa vasten kuin putoamisen pelossa ja niin kiirettä vauhtia, että juoksuunsa jäätynyt koski satain askelien syvyydessä tuskin ennättää silmään tarttua.

Toisella vuorella alkaa sama leikki, sama kiertokulku ja sitä seuraa sitten samanlainen harppaus kolmannelle ja niin aina eteenpäin. Viimein näyttävät veturit kuitenkin tähän kiipeilemiseen kyllästyvän. Matka heidän mielestään edistyy ehkä liian hitaasti vai hermostuttaako heitä kenties kulku ammottavain kuilujen yli.

Sillä kuin yhteisestä tuumasta puskevat he yht'äkkiä päänsä pystysuoraan kallioon ja laskevat sen läpi kuin pyssyn luoti läpi lahoneen seinän. Ja kerran siihen keksintöönsä päästyään innostumaan eivät heille enää muut keinot näytä kelpaavankaan. Tunneli seuraa tunnelia, tuskin on yhdestä päästy, niin jo toiseen upotaan, ja jos ei siihen ole tilaisuutta yhdellä puolen laaksoa, niin haetaan puhkaistava vuorenseinä toiselta puolen.

Sillä välin on kuukin päässyt pilvistä vapaaksi ja paistaa nyt vuoriseudun kirkkaassa yöilmassa kirkkaampana kuin minä sen koskaan ennen olen nähnyt. Se on vanha ilotulittaja ja tietää, milloin sen on edullisinta esiintyä. Hyvin se on laskenutkin jättäessään ilmestymisensä siihen asti, kunnes me ehdimme tulemaan tunneliseuduille. Vaikutus, joka syntyy, kun pilkkopimeästä umpiosta yht'äkkiä puhallutetaan mitä heleimpään kuutamoon, jossa vuoret kuin ukkospilvet vyöryvät toistensa hartioilla ja jossa valo ja varjo vaihtelevat, on niitä, joita ei kernaasti käy kuvaamaan.

Читать дальше
Тёмная тема
Сбросить

Интервал:

Закладка:

Сделать

Похожие книги на «Minkä mitäkin Italiasta»

Представляем Вашему вниманию похожие книги на «Minkä mitäkin Italiasta» списком для выбора. Мы отобрали схожую по названию и смыслу литературу в надежде предоставить читателям больше вариантов отыскать новые, интересные, ещё непрочитанные произведения.


Отзывы о книге «Minkä mitäkin Italiasta»

Обсуждение, отзывы о книге «Minkä mitäkin Italiasta» и просто собственные мнения читателей. Оставьте ваши комментарии, напишите, что Вы думаете о произведении, его смысле или главных героях. Укажите что конкретно понравилось, а что нет, и почему Вы так считаете.

x