Juhani Aho - Minkä mitäkin Italiasta

Tulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat nimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja kuljet tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.

Ja tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On niinkuin tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen, häikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä kivellä, joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä koskettaa. Tori tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan hevosen kavio eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla pilarikäytävä, kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä kaikki Bagdadin kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien läpi. Neljännellä kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka päädyssä paistaa kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia, jonka seinät ovat moniväristä marmoria, jonka sadoissa kolpperoissa, räystäissä ja kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä, pyhimyksiä, lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin veistettyinä ja metalliin valettuina.

Päivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai juoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään, heittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi ja annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että selkäsi takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset palatsit kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas lepattelee purjeita, kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan kuljettajain solakoita vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa soudussa.

Tekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama kiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä tästä ja tulla tähän aina takaisin—tänään, huomenna, ylihuomenna…

Soudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella liikettä ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa, jotka tulevat ja menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat jäljelleen—liekö siihen missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?

1893.

Siirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa, joka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan kääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä katsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi sitä luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee ollenkaan sen »vanhan» Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha on täälläkin, kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet palatsit, uudet kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on kuin seipäitä suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin mielellään näkisi. Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla etsimisellä. Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät laaksoihin. Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo Panteon, johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan suvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se nyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota eivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum, flavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat, jossa jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut palvella keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty suunnattomat määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei sittenkään ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo vielä miltei entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on jättiläispääkallo onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan aivokoppa, josta sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät tuijottavat loistottomina ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän häikäisemistä valkoseinistä huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka, kun päivän säteet siihen sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen nähnyt sen toisessakin valossa, ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana se valaistiin bengaalitulilla. Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä näytti syöksyvän kaikista sen aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren, kuin itsensä helvetin hehkuva kita.

Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian laidassa ylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin Karakalla-keisarin rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan kaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin palatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää päivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen päivän tapahtumista. Nykyaikaiset klubiolot ovat vain heikkoa jäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitytty.

Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan mainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt museoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan muistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat pyhät portaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin temppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä nykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.

Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian. Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi, suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.

Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva, jonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät, vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka solakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.

Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin kirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa on suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä taampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat, jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin hallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä teitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana. Olisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta nyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa tuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja josta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän ei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on se ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan—ja tuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia haaveillut.