Selma Anttila - Hallimajan nuoret

– Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? – kysyi ruustinna viattomasti.

– Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. —

Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva

Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.

– Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. – Hän nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.

– Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, – sanoi Alma. Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.

– Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, – sanoi Karén.

– Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? – sanoi tehtailija Marck. – Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa, mutta tehtaani hoidan itse.

– Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy vastaan, on se pirun paha seikka.

– Kyllä Karén on oikeassa, – puuttui kaupunkilainen sahanomistaja puheeseen. – Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön heitä omilla aseillaan.

– Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka tämä on ymmärrettävissä? – sanoi Marck.

– Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti, niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. – Viinatehtailija vilkutti tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana. Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.

– Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, – sanoi rovasti.

– Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?

– Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, – sanoi rovasti hartaalla äänellä.

– Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa kiinni.

– Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat kalliimmat?

– Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta koneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!

Soitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.

Kun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.

– Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.

Olen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.

– Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.

– Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella ja harppoi huoneensa lattiaa.

– Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan raittiusseuroja ja – .

– Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen en minä puutu! – huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen kaikki.

– Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.

– Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!

– Sepä merkillistä!

– Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.

– Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, – jatkoi Alma.

– Veronika on vielä lapsi.

– Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.

– Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut häneen omia aatteitasi, – sanoi Henrik heittäen hermostuneesti paperiveitsen pöydälle.

– Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. —

– Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman parantajaksi?

– Tarkoitan!

Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella suurta pöytää.

Alma alkoi sävyisästi:

– Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän sydäntään ja sieluaan?

– Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on tehtaassa.

– Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä. Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja Veronika – hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun yhteiskunnallisesta asemastasi.

– Kuinka sinä voit omasta sisarestasi – .

– Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen. Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän kalpeassanne.

Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.

– Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. – Hän ponnahtihe pystyyn istumaan. – Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten jumaloiminen.

– Kuka tässä nyt yli-ihmisistä – ?

– Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu, nietzscheläisen yli-ihmisen alku.

– No, mutta Henrik – .

– Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en tahtoisi elää sinun "tummassasi"! – Henrik nauroi nähdessään, miten Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.

– Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?

– Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.

Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.

– Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille tuolla olet jättänyt – kiviä! —

Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.

– No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni, sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.

– Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua