Selma Anttila - Hallimajan nuoret

– Menetkös siitä! – Täti hutaisi pyyhinliinalla. – Aina se lapsi on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? – Täti oli itkeneen näköinen, eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet herua. – Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, – puhui hän Moosekselle häärätessään "kädenalaisessa". – Herra tiesi, näemmekö enää toisiamme! – Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.

– Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.

– Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja olisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua. Kuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. – Mooses ei yrittänytkään väitellä.

* * * * *

Kun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli puseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä kenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon, otsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun mielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti selässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja irvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle toiseen huoneeseen: – Nyt mennään jäähyväisvisiitille!

– En minä viitsi.

– Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.

– Eikä mennäkään.

– Sinä olet jörö.

– Vaikka vaan.

– Sinä olet mäyrä.

– Mieluummin karhu.

– Taikka vätys.

– Ohoh!

– Niin ja itserakas, olevinasi muita viisaampi. Mokomakin profeetta!

– Älä viitsi nalkuttaa. Voithan yksinkin mennä.

– Vaan minäpäs en mene yksin. Sinun pitää tulla mukaan!

– Mikähän siihen pakottaa?

– Minä!

– Sinä olet tosiaan nenäkäs.

– Ja sinä olet löytöläinen, sinä! – huusi Melu. Täti oli kuullut viimeiset sanat ja riensi välittämään.

– Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo. Ei pahalle mitään voi. – Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun oikuista.

– Mooses aina ärsyttää!

– Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! – tiuskasi täti Melulle.

– Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! – huusi Melu ulos juostessaan.

– Häijy penikka! – ärjäsi Mooses tulipunaisena.

– Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka sanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi. Eikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty ylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava. Ijäisyys on kaikkien tasoittaja.

– Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. —

– Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.

Miinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi vuotta olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän se vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka tietää, näenkö sinua enää… – Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.

– Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet räähkän kuolla! – huusi Mooses katkerana.

– Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta. Niinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset hellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!

– Äidit heittävät lumihankeen!

– Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja katso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. – Täti unohti kyyneleensä ja muuttui ankaraksi. – Et ole vielä kokenut elämän riemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja taistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa ja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta saada.

– Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! – huusi Mooses, löi lakin päähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta poikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin huvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita ja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt astua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten istuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua. Hyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon säteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat kattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan puhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja alkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli tummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia muita, saavuttamaton – niin.

Nuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä vertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta miestä istumassa pöydän ääressä.

Hänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea silkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta selvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle jättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat pitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää, niistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista kuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon pitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa korkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä viehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani molemmat kuvat samaan koteloon.

Hän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.

* * * * *

Kivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät kaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli vastaan. – Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä, omin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. —

– Mitä niistä tyhjistä puheista paranee, kun ei ole edes, missä puhuu, – sanoi Ruhala hymyillen.

– Onpa täällä Manukin. —

– No, se vanha rettelöitsijä on nyt saatu työhön, kun ei hänellä muutakaan kuulu olevan. Täytyyhän niitä kurjiakin kannattaa kainaloista. —

Manu olikin melkein yksin vääntänyt ja hakannut kiviä ja sen vuoksi otettu sakkiin. Hänen vimmansa pyrki usein rimpuilemaan, mutta kun se kohdistui yläluokkaa ja kapitalisteja vastaan, oli se luvallista. Sen Manu pian oppi tajuamaan ja oli valmis tekemään, mitä ikinä häneltä vaadittiin.

Mooses astui kulmakivelle ja puhui: – Katsokaa tuonne laakson pohjaan tehtaalaisten majoihin, omiin asuntoihinne. Eikö selkänne koukistu ja sydäntänne ahdista? Kapeat tiet puikkelehtivat kuin karjanpolut ristiin rastiin, matalien rakennusten välitse. Aina on siellä surkeasti lokaa. Ainoastaan tammipakkasessa tulee vikkelä siivojaneiti, talvi, hipaisee valkoisilla helmoillaan, peittää kaikkialla loan ja rumuuden, koristaa ja kiilloittaa kaikki silkosen sileäksi. Mutta kevät ja päivänpaiste tekevät hänelle kepposia, siirtävät vallattomina lumivaipat rapakkoihin, nauravat ja tanssivat kujeittensa onnistumisesta ja houkuttelevat lapset ulos poroon ja lokaan. Muistatteko, toverit, kuinka poikapahasina oli hauska antaa loan kurahdella varpaitten lomitse, kun juostiin paljain jaloin jäitten ja lumen sekaan, huonoissa vaatteissa, pitkät kynttilät nenässä?

Näin Mooses viritteli tunteitaan kuin viulunsoittaja soittimensa kieliä ja "toverit" katsoivat häneen kiiluvin silmin.