Selma Anttila - Hallimajan nuoret

– Nämä ovat meidän valoisia lapsuudenmuistojamme. Sitten on muistoja niin surkeita ja rumia näiltä kapeilta poluilta ja ahtaista majoista, että ne hirvittävät meitä kuin veriset haamut! – Mooses huokasi tuskaisesti ja jatkoi: – Mistäpä ne kauniit työt ja puhdas elämä tällaiseen rumaan ja likaiseen soppeen? Mistäpä ne korkeat ajatukset näitten matalien kattojen alle? – Hän nosti hartioitaan ikäänkuin olisi jokin häntä painanut. – Mutta nyt alkavat nousta uhma-ajatukset. Jospa ne nousisivatkin ja repisivät alas nämä kurjat hökkelit, vanhat, rumat vankilat, joissa tukehtuu ja uupuu. Elävä sielu ei niihin mahdu. Se huutaa valoa, ilmaa ja vettä! Huh, kuinka tuolla haisee pahalle kuin likaisessa suossa. Kuolleet tuolla elävät varjojen maailmassa, yössä, jossa ei valoa tunneta. Jos te pimeyden asukkaat valon näettekin, särkee se teidän silmiänne. Te sokaistutte ja huudatte kostoa niille, jotka uskaltavat elää valon yltäkylläisyydessä. Vaan vielä te heräätte, ja nousee raivoisa taistelu, joka anastaa valon takaisin ryöstäjiltä, ja tekee sen kaikkien omaksi!

Ylpeilkööt hovit valonsa rikkaudessa, polkekoot, halveksikoot pimeitä! Laulakoot hovin neidot kukkaisia kaihojaan! Me laulamme omaa sankarivirttämme, joka kerran vielä nostattaa aseisiin matalamajain ritarit ja ritarittaret ja pukee heidät rautavarusteihin. Varokaa itseänne, te töyhtöhattuiset leikkiturnarit! Vielä kerran toitotamme teidät tosimelskeeseen. Vielä voi matalamajain ritari viedä kukkaisimpyen vangiksensa. Hei, silloin orhit hirnuvat, miekat kalskuvat ja vapauden laulut soivat! – Hän heilutti valkeata lakkiaan ja hyvähuutojen kaikuessa sekaantui joukkoon. Tyytymättömyys omaan puheeseensa painoi hiukan omaatuntoa, eivätkä hyvähuudot saaneet häntä paremmalle tuulelle. – Miksi hän nyt oli puhunut kukkaisimpyestä? Luulevat vielä tarkoittavan Marckin tytärtä! Luulkoot! —

– Kiitoksia! – sanoi Ruhala. – Tätä puhetta me ymmärrämme. Olen usein samaa ajatellut, vaikken ole osannut sitä niin kohdalleen selvittää. Noin, tuota, perinpohjin suoraan sanoa, niinkuin on sanottava.

– Alas tehtailijat, alas verenimijät!

Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä käsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui miehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon. Moosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.

Veronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri säveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki väritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä, sovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.

– Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! – Äiti istui viereisessä huoneessa.

– Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.

– Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet soittaa toisinaan huviksesi. —

– Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.

Äidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.

Veronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja luki:

Rakas lapsi.

Sinä kysyt niin monta asiaa, etten voi niihin erikseen vastata. Sen sijaan kerron omasta lapsuudestasi; se ehkä selittää, miksi nyt kyselet ja ihmettelet.

Muistan sinut pienenä palleroisena valkoisissa vaipoissasi ja pehmeissä untuvissa. Suloisempaa pikku kääröä ei voinut ajatella. Minussa on aina ollut aika määrä vanhaapiikaa; en uskaltanut sinuun kajota, enkä käsittänyt vähääkään äitisi salaperäisistä puuhista sinun hoidossasi. Vasta sitte, kun aloit puhua ja tahtoa jotakin, alkoi meidän ystävyytemme.

Muistan kerran kesällä. Sinä painoit nenäsi puutarhan aidanrakoon, katselit suurin silmin kylän lasten leikkiä mäellä, kuinka he hyppivät tasakäpälää, vierivät, huusivat ja ulvoivat riemusta. Sinä pyysit: – Saanko minä riisua kengät.

Kovin sinua kävi sääli. Yritin kannattaa kainalosta, kun hiekka pisteli hentoa jalkaasi. Sinä istuit ja pitelit niitä, yritit jälleen astua. Itkuun se päättyi.

Seuraavana päivänä jaoit sinä heille marjoja ja kukkia aidanraosta. He tulivat kaikki, kurottivat likaisia, palleroisia käsiänsä, tuijottivat sinuun kuin kuvaenkeliin, olivat hiljaisia ja ahnaita. Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:

– Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja mamma tulisivat köyhiksi?

Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.

Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: – Tulkaa apuun, se tappaa! – Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: – Menkää apuun, menkää! – Hän sanoi: – Juopuneet siellä räyhäävät, – eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa, ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.

Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa. Onko kumma, ettet viihdy?

Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan

jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.

Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha

hengenheimolaisesi

Alma.

Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:

Vanha tukeni!

Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois. Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan, täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun. He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan. Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen tuskassa niinkuin nyt.

Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman puiston kaunistukseksi?

Pulmusi.

Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle, päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse. Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat vaatteisiin ja pistelivät.

* * * * *

Viikolla tuli Alman kirje. – Mamma, – huusi Veronika, – huomenna

Alma tulee!

Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli mallikelpoinen joka hetki.