Eliel Aspelin-Haapkylä - Alfred Kihlman II (of 2)

Tampereelta Kihlman kirjoittaa vaimolleen (30/6): "Toissa p: nä, käytyämme Zuhrilla ja syötyämme päivällistä ryhdyimme tehtäväämme s.o. seikkaperäisesti tarkastamaan työtä itse tehtaassa. Aloitimme pellavakimpusta semmoisena, kuin se ostetaan talonpojalta, ja päätimme valmiiden tuotteiden pakkaukseen. Perjantaina i.p. tarkastimme, 1: ksi, pellavan häkilöimistä ja rohtimien karttausta. Tämä työ on kaikkein tärkeimpiä ja myöskin erittäin vaivaloista. Huoneet ovat täynnä tomua niinkuin riihi, jossa puidaan eloja. Äänemme sortui tutustuessamme tähän osaan tehtaantyötä. Todella kova on ihmisparkojen kohtalo, joiden täytyy joka päivä häkilöidä ja kartata. Luultavasti tottumus sentään lieventää heidän osansa raskautta. Arvelen niin sen vuoksi, että useat työläiset vapaaehtoisesti ovat pysyneet siinä vuosikausia. Vähän parempi on työläisten, jotka seuraavassa kerroksessa, 2: ksi, käsittelivät häkilöityjä pellavia ja kartattuja rohtimia, niin että ne esiintyvät hyvin paksuna seililankana, kierrettynä puolen kyynärän korkuisille rullille. Täälläkin oli melkoisesti tomua, mutta ilma oli toki siedettävämpää. – Nyt seurasi varsinainen kehräys, jota on kahta laatua, joko kuiva- tai märkäkehräystä. Kuiviltaan kehrättyä lankaa käytetään erityisiin tarkoituksiin, niinkuin esim. purjekankaaksi. Enemmän käytettyä on kuitenkin märiltään kehrätty lanka. Tehtaalla on ainoastaan 3 konetta edellistä kehräyslaatua varten, mutta 33 jälkimmäistä eli märiltään kehräämistä varten. Tämä viimeksi mainittu työ on erittäin likaista. Lämmin vesi tekee huoneen hyvin lämpimäksi, ja lattia on veden vallassa. Täälläkin täytyi minun surkutella niitä olentoja, jotka ovat pakotetut elämään semmoisessa siivottomuudessa. Ja suurin osa on lapsia, ja vaikka työ onkin vastenmielistä, ilmoittautuu joka päivä joukoittain lapsia päästäkseen tehtaaseen. Lanka, joka nyt on kehrätty pienille rullille, vyyhditään sen jälkeen. Tämä työ on puhdasta, ja 20- à 25-vuotiaat tytöt näyttivät terveiltä ja tyytyväisiltä. – Märät vyyhdet joutuvat nyt viimeisen käsittelyn alaisiksi, ne kuivataan, ravistellaan ja pannaan tukkuihin. Osa tukkuihin pantua lankaa kaupataan sellaisenaan; toinen osa menee kutomoon, sittenkun se sitä ennen on valkaistu, mikä on hyvin monimutkaista työtä – "

"Niin kauas ehdimme perjantaina. Seuraavana a.p. tarkastettiin muu osa tehdasta, s.o. erilaatuisten kankaiden kudontaa, valmistusta ja pakkausta. – Iltapäivällä tarkastimme kirjanpitoa y.m. – Yleensä teki tehdas hyvän vaikutuksen. Työläiset näyttivät tyytyväisiltä, ja heidän asemansa onkin onnellinen verrattuna heidän kaltaisiinsa maalla. Heillä on sitä, mitä niin moni kaipaa, työtä ja palkka, joka riittää muuhunkin kuin välttämättömimpiin tarpeisiin. Eikä tehdastyö näytä, niinkuin peljätään, tylsentävän heidän sielunlahjojansa. Päinvastoin näytti kuin olisi välttämättömyys tarkata konetta omiansa synnyttämään jonkinlaista mielenvalppautta." —

Tämä kertomus todistaa, että Kihlman liikemiehenä pysyi ihmisenä. Tarkastaessaan työtä hän ei unohtanut pitää silmällä työväkeä ja sen ruumiillisen ja sielullisen terveyden ehtoja.

Samoina päivinä, jolloin Kihlman työskenteli ja seurusteli tehtaan isännöitsijän, Zuhrin, kanssa Tampereella, oli rouva Adéle Zuhr Helsingissä, ja rouva Kihlman kertoo suuresti mieltyneensä hänen seuraansa. "Me avasimme ensi kerran oikein sydämemme toisillemme, ja minä nautin hänen tunteensa puhtaudesta ja ylevyydestä samoin kuin tämän pehmeän ja kuitenkin voimakkaan naisen levollisesta, kirkkaasta, mietiskelevästä älystä. – Lainasin Adélelle kolmannen kokoelman Beckin puheita." – "Oli ilahduttavaa", vastaa Kihlman, "että Adéle Zuhrissa tapasit hengenheimolaisen. Minäkin olen kiinnittänyt häneen huomioni. Juuri semmoisiin ihmisiin tahtoisin sovelluttaa raamatun sanat: Jumalan salatut lapset, jotka Kristuksen kautta ovat koottavat Jumalan valtakuntaan. Mikä erotus onkaan heidän ja näiden ex professo luterilaisten välillä, jotka harrastavat kirjainta!" – Ja samassa ajatellen, että hänen vaimonsa pian oli Lofsdalissa tapaava vanhan koetellun ystävänsä Aline Reuterin, hän jatkaa: "Paljon olette eläneet sittenkun viimeksi saitte katsoa toisianne silmiin. Elämän todellisuus on voinut hävittää monta harhaluuloa. Mutta totuus ja erikoisesti kristinuskon totuus ei ole mikään harhaluulo. Te uskotte vielä, että Kristus on ylösnoussut. Vahvistukaa yhdessä ollen luottamuksella seuraamaan Kristusta, tietäen, ettei häntä etsitä eikä seurata turhaan. Tarkoitan, että seurustelunne voi olla Teille sangen tärkeä. Kannattakoon Teitä iäisyyden toivo ajan puutteellisuudessa." —

Heinäkuun 3 p: nä Kihlman tyttärensä kanssa saapui Pietarsaareen ja kolme päivää myöhemmin Sofielundiin. Vanha äiti oli reipas ja iloinen; ainoastaan kuulo oli heikentynyt. Hän oli ja pysyi luonteeltaan optimistina, jotavastoin pojassa, niinkuin äiti sanoi, oli isältä peritty taipumus pessimismiin. "Olen tarjonnut äidille sijaa vaunuissamme", kirjoittaa Kihlman, "että hän (tulisi Helsinkiin ja) pääsisi näkemästä talven surkeutta, jolloin kerjäläiset tulevat syömään hänet, ja hän lopulta on huomaava omaisuutensa huvenneen – tyhjäksi. Mutta äiti ei tahdo tulla eläkkeellä-eläjäksi (sytningshjon) ja uskoo varmasti, että hänen omaisuutensa on turvattu. Yleensä täällä vielä toivotaan, vaikka myönnetäänkin, että ollaan äärimmäisyyden rajalla. Pietarsaaren ja Kruununkylän pitäjissä ovat rukiit erittäin kehnoja ja myöhästyneitä (ei vieläkään tähkäpäällä); ohrat ja kaurat ovat kauniita, mutta ainoastaan puolen korttelin pituisia. Kaikki riippuu siitä, tuleeko lämmin ja hallaton syksy. Mutta juuri sitä tavatonta toivotaan. Toivotaan, sillä tahdotaan toivoa. Ja paras lieneekin, että ihminen elää toivossa. Jos syksyllä käy onnellisesti, niin käy toivon mukaan; jos käy onnettomasti, niin eivät ihmiset ole tunteneet onnettomuutta, ennenkuin se on saavuttanut heidät. Ja jos he uskoisivatkin sen tulevan, ei täällä voitaisi mitään mainittavaa tehdä onnettomuuden lieventämiseksi. Kaikki varat ovat lopussa, eikä ole paikkaa, mihin paeta. Heidän on pysyttävä kotonaan ja otettava vastaan mitä tulee. Minuakin on virkistänyt kuulla, että on vielä mahdollista, että Pohjanmaalla tulee hyvä vuosi. Olen myöskin tullut siitä vakuutetuksi; Jumala voi kädenkäänteessä muuttaa kaikki. Tähänastiset ilmat eivät kumminkaan ole olleet omiansa toivoa vahvistamaan. Ei ole oikein lämmin, tuuli on enimmäkseen pohjoinen. – (Kirjeen lopussa:) Yleinen hätä ja kauhea vaara, joka uhkaa, on alati mielessäni. Jotakin olisi tehtävä tai ainakin sanottava, mutta mitä?"

Viime sanoissa julkilausuttu tunnelma sai Kihlmanin matkustamaan Kokkolaan, missä 11 ja 12 p: nä heinäk. oli maanviljelyskokous. Hän valittiin palkintotuomariksi arvostelemaan naisten kotiteollisuustuotteita ja esiintyi myöskin kokouksen keskusteluissa. [Eräästä myöhemmästä kirjeestä näkyy, että kertomus kokouksesta (ja siinä myöskin Kihlmanin lausunto uhkaavasta nälänhädästä) ilmestyi painosta, mutta emme ole onnistuneet saamaan sitä käsiimme.]

Nauttien vihdoinkin tulleesta lämpimästä ilmasta viipyi Kihlman vielä jonkun aikaa äitinsä luona. Hän tarkasteli tämän velkakirjoja, lueskeli Macaulayn Englannin historiaa ("erittäin viehättävä teos") ja – nukkui, johon Helsingissä harvoin oli tarpeeksi aikaa. Heinäkuun 22 p: nä hän lähti Vaasaan, missä asiain selvitys vaati kaksi viikkoa. "Asiat tuottavat huolia", kirjoittaa Kihlman sieltä. "Köyhyys on kuvaamaton. Kaikki arvot ovat epävakaisia. Molnträskin tilaa on hyvin hoidettu, mutta se ei sittenkään kannata. Tässä maassa näyttävät saavan korkeimman koron ne, jotka eivät tee mitään. Jos toimii, menee herunter (kumoon)" —