Paul Bourget - Luvattu maa

Kauhea kohtaus, johon heidän vihansa seuraavana päivänä purkautui! Millä järkähtämättömän rohkealla ylenkatseella olikaan Pauline hänen syytöksensä torjunut, kuinka hän itse, vimmatun vihansa sokaisemana, oli niin hairahtunut, että oli käynyt Paulineen käsiksi – häntä lyönyt! – Koko tämän ratkaisevan ottelun kamala muisto sai hänen sydämensä vieläkin hurjasti sykkimään. Hän oli palannut kotiinsa kauhistuen omaa itseänsä, niin että oli ajatellut: "Täytyy lähteä pois…" Ja heti, vuorokaudessa, hän oli matka valmistuksensa tehnyt. Hän oli noussut junaan niinkuin rikoksentekijä, joka pakenee, sokeasti, tietämättä minne, seurauksia laskematta, päästäkseen vaan pois. Vasta Marseillessa hän oli pysähtynyt ja sieltä hän oli viimeisen häpeällisen kirjeensä kirjoittanut. Tämä kirje sisälsi hänen lopullisen sovintoehdotuksensa, ja sen sepittämiseen hän pani puolen päivää, purkaen siihen vuorotellen hellyytensä ja kirouksensa, palasiksi repien konseptin toisensa perästä, kunnes vihdoinkin lähetti vain kymmenkunnan lausetta, joiden sisällöstä hän ei enää muistanut muuta, kuin että oli pannut kurjan rakastajattarensa sen mielettömän koetuksen alaiseksi, että hänen oli kaikesta luopuminen, pakeneminen kodistaan ja yhtyminen häneen. Tähän sekavaan ja hurjaan kirjeeseen hän ei saanut vastausta. Viikon kuluttua nuori mies saapui Egyptiin. Siellä hän nousi laivaan matkustaaksensa maailman ympäri.

– "Tuo nainen on paha hengettäreni", ajatteli hän. "Minun täytyy unhottaa hänet, jos tahdon elää. Ja minä hänet unhotan."

Useimmilla on se väärä käsitys rakkaudesta, että se tappaa kaikki muut tunteet sydämessä ja kaikkein ensimäiseksi ylpeyden. Onnelliset ne rakastajat, joidenka niin käy. Ja onnettomat päinvastoin ne, joissa tämä ylpeys yhä virkeänä ja vaativana elää rakkauden rinnalla, tämän kiihkoa ja vilpittömyyttä vähentämättä. Sellainen tunneyhtymä on pahimpia, kalvavimpia tautejamme. Joka siitä kärsii, hänelle ei matka parannusta tuota, päinvastoin se myrkyttää hänen kaksipuolista haavaansa. Mitä kyyneliä vuodatammekaan yksinäisinä iltoinamme, hakiessamme ylpeydellemme katkerata tyydykettä siitä seikasta, ettei hän niitä näe!.. Mitä loistavia kuvia uudet näköalat meille tarjonnevatkaan, kotikaihoamme ne eivät haihduta, mielestämme eivät karkoita kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, milloin hylkäämämme suloutta muistellen, milloin hänen suutelonsa hellyyttä, milloin hajallansa olevia hiuksiansa, milloin sulavia liikkeitänsä, kun hänet syliimme painoimme, milloin katseensa surunvoittoista lempeyttä autuuden hetkinä. Ja liittäessämme sitten heti näihin unelmiin, jotka saavat olentomme voimakkaimmat kielet väräjämään, vihatun kilpailijan muiston, ääretön tuska meitä kouristaa, ja siihen tiedämme vain sen yhden lohdutuksen – kurjan kurja sekin – että olemme itse vapaaehtoisesti välit rikkoneet. Mitä antaisimmekaan tietääksemme mitä tällä hetkellä tekee se, jonka kumminkin luulemme, niin, tiedämme uskottomaksi ja jolle emme mistään hinnasta enää kirjoittaisi – mieluummin hakkaisimme itseltämme käden poikki! Ja päivät liittyvät päiviin, viikot viikkoihin, kuukaudet kuukausiin, korjaamattomat korjaamattomiin, emmekä me koskaan enää tiedä, mitä on ilo, mitä kuluvan hetken sulous ja nykyisyyden elävät nautinnot. Edessämme leviävät kaupunkien ja maisemien vaihtelevat kirjokutoiskuvat, kotikaihoamme haihduttamatta, muistostamme karkoittamatta kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, vihat vihoihin liitämme, eikä onneton ylpeytemme voi rakkauttamme tappaa, eikä rakkautemme ylpeyttämme, ja me palajamme samoin kuin palasi Nayrac, kiusaantuneempina, avuttomampina kuin lähdön hetkenä.

Sillä Francis oli palannut neljätoista kuukautta maailmaa kierrettyänsä turhaan parannusta hakien, ja heti oli hänelle kerrottu outoja uutisia. Kertoja oli eräs niistä naisista, joidenka luona hän ennen oli tavannut lemmittynsä, tuo sama rouva de Sermoise, joka kerran hänen siellä käydessään oli hänen sydämensä lävistänyt ja jonka luo hän oli palannut niinkuin pelihimon köyhdyttämä baccarapöydälle palajaa. Rouva Raffraye oli joutunut leskeksi. Hänen miehensä oli äkkiä kuollut muutamia viikkoja sen jälkeen kuin Francis oli lähtenyt. Tieto Paulinen leskeksi joutumisesta olisi jo yksinkin saanut hänen mielensä kuohuksiin. Mutta rouva de Sermoise jatkoi yhä juorujansa kertoen hänelle, että tämän kuoleman tapahtuessa Pauline oli ollut raskaana ja että hänelle oli syntynyt tytär. Äiti oli siinä vähällä menettää henkensä, hänkin. Sitten, parannuttuansa, hän oli muuttanut pois Parisista, syystä että hän oli joutunut vararikon partaalle Raffraye vainajan epäonnistuneiden kauppayrityksien tähden. Hän oli myynyt talonsa vaunuineen, hevosineen ja sanonut päättäneensä asettua maalle asumaan omistamallensa maatilalle Jura-vuoristoon, missä hänet oli kasvatettu. Ja sydämetön parisitar, aavistamatta, että hänen sanansa sattuivat Francis'n arimpiin tunteihin – jollei hän suorastaan tahtonut vahingoittamishalulleen tyydytystä hankkia – lisäsi, ettei hän paljo näihin peräytymistuumiin luottanut, ja päätti puheensa hymyillen:

– "Ei aikaakaan, niin näemme hänen taas palaja van, keimailevampana vielä kuin ennen ja rouva Vernantes'iksi muuttuneena. Vernantes ei ole viime aikoina hänen luotansa hievahtanut ja viettää vieläkin viikkomääriä Molamboz'ssa…"

– "Ja kun ajattelee", huokasi Francis, tämän keskustelun päätyttyä, kauhean alakuloisuuden painamana, "kun ajattelee, että, huolimatta siitä mitä olen nähnyt, aioin häntä armahtaa, epäilemättä hänelle kirjoittaa, nöyryyttää itseäni!.. Ei. Rakkautta hän ei ole koskaan minua kohtaan tuntenut. Mielikuvituksen, aistien oikkua se vain oli… Hänen rakastajansa ei ollut saapuvilla. Olivat kai syystä tai toisesta, epäilemättä Paulinen uskottomuuden johdosta. Minä olin hänelle väliaikaisena ajanviettona vain. Toinen palasi, ja Pauline sai hänet jälleen valtaansa. Eikä sitten tahtonut kummastakaan luopua… Onneton! Jos hän olisi minua rakastanut, niin tuo mies, joka oli syynä meidän epäsopuumme, olisi hänessä herättänyt kauhua ja hän olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan…" Ja sitten hän vielä ajatuksissaan jatkoi: "Kuinka katkeralta kumminkin tuntuu tieto, että hän on sairas, köyhä kenties, enkä voi mitään hänen hyväkseen, vapaa, enkä tahtoisi hänelle nimeäni antaa!"

Tuo suru oli ollut suuri. Nyt se oli lopussa. Vuosikausia se oli painanut nuoren miehen sydäntä, lieventymättä, lisääntymättä. Paulinesta ei Francis'lla ollut muita tietoja kuin että hän yhä eli kaukana Parisista, ettei hän ollutkaan Vernantes'ille mennyt, ja sitten että Vernantes oli kuollut. Harvoin hän kuuli hänestä puhuttavankaan. Pauline oli katkaissut kaikki yhdyssiteet, toisen toisensa perästä, ja pieni seurapiiri, johon hän oli kuulunut, oli hänet jo melkein unhottanut. Francis vain ei voinut unhottaa, vaikka oli lujasti päättänyt olla hänen nimeänsä mainitsematta ja karttaa kaikkia Paulinen entisiä tuttavia sekä hiipiä pakoon, milloin vain keskusteltaessa puhe sattui häneen kääntymään. Ne tunteet, joihin Paulinen muisto liittyi, olivat olleet liian kiihkeitä. Hän oli niistä aluksi liiaksi nauttinut ja lopulta liiaksi kärsinyt. Hän oli niitä varsinkin liiaksi ajatellut. Ja vihdoin, vaikka olikin tuomionsa langettanut ja pannut toimeen, hän oli yhä vielä epäilevällä kannalla. Mustasukkaisuuden oudoimpia ilmiöitä on voimattomuus asettua vakaantuneelle kannalle niin uskollisuuden kuin uskottomuudenkin suhteen. Nayrac'in kokoamat todisteet rakastajatartansa vastaan eivät hänestä aina kaikki näyttäneet yhtä sitovilta, ja joskus hän ajatuksissaan otti puoltaakseen tätä naista, jonka itsepintainen äänettömyys hänen suhteensa oli hänelle uusi arvoitus. Jospa panettelijain puheissa ei sittenkään ollut perää, jos nainen, jonka hän oli nähnyt Murillo-kadun talon alikerran ovella, ei ollutkaan Pauline? Jospa Pauline sinä päivänä oli vain satunnaisen asian pakosta käynyt ulkona, vaikka olikin sairas! Nopeasti hän kuitenkin palasi entiseen kantaansa, ja todisteet, joiden johdosta hän oli uhrannut kaikki, näyttivät hänestä taas kyllin päteviltä. Mutta, kaikesta huolimatta, hänen unelmansa näinä kaihon hetkinä kohdistuivat vastustamattomasti tuohon tyttöseen, jota Pauline kasvatti yksinäisyydessään, kaukaisessa kodissaan. Äärettömällä tuskalla hän silloin ajatteli, että tämä tyttö voisi olla hänen lapsensa, hänen omansa, äidinkin uskottomuudesta huolimatta. – Voisi olla! Kauhea, sydäntä kouristava ajatus, kun ei tiedä kenenkä veri juoksee pienen raukan suonissa, kun täytyy ajatella: – "Jospa se sittenkin on minun vereni? Jospa minä olen hänen hengestään vastuunalainen?.." Ja kun sitten heti täytyy lisätä: – "Sitä en ikinä saa tietää. Äitikään ei voisi minulle sanoa, kuka tämän lapsen isä on…" Miksikä ehtymättömäksi surun lähteeksi naisen uskottomuus käy! Kuinka hirveältä tuntuu, kun valhe jaloimmatkin pyrintömme lamauttaa! Francis, jolla sisarensa kuoleman jälkeen ei enää ollut ainoatakaan läheistä sukulaista, olisi ilomielin antautunut tämän pienokaisen suojelijaksi, jos hän olisi uskonut Paulineen. Sen sijaan hänet nyt valtasi melkein kuolettava pelko, henkeä ahdistava kauhu, hänen ajatellessaan, että jokin sattuma voisi asettaa hänet tämän elävän salaisuuden eteen, täten elvyttäen hänen tuskallisimpia tunteitaan, ja hän oli asiansa niin järjestänyt, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä lapsi elossa vai ei. Se koetus olikin häneltä säästynyt; hän ei ollut koskaan tavannut ei äitiä eikä lasta. Siinä suhteessa tuo tuskallinen sieluntila oli ollut hänelle edullinen, että se suojeli hänet hänen iällensä ja varallisuudellensa tavallisilta viettelyksiltä. Niinkuin kaikki, joiden sydämeen onneton rakkaus on kirvelevän haavansa iskenyt, oli hänkin voinut hetkellisiin kiusauksiin langeta, mutta hänen olisi ollut mahdotonta rakentaa vakavaa liittoa, yhtä vähän siveellisen kuin siveettömänkin maailman piiriin kuuluvan kanssa. Sentähden ei panettelu voinut mainita ainoatakaan nimeä, kun rouva Scilly tiedustelunsa teki. Surkeat huvitukset, joilla hän oli koettanut kauheata alakuloisuuttaan haihduttaa, olivat yhtä vähän kaikua herättäneet kuin hänen entinen liian lyhyt liittonsa siinä seurapiirissä, jossa hän eli, tai paremmin sanoen, johon hän sivumennen poikkesi. Hän oli nimittäin taas astunut palvelukseen ja anonut sangen etäisen paikan, jonka hän kohta oli vaihtanut toiseen, ja sitten taas toiseen, rauhatonna kuten ainakin se, jota päähänpiintymä vaivaa. Mutta sen sijaan itse tämä päähänpiintymä sekä väsymys kodittomaan elämään, irstaiden nautintojen äitelyys, alituinen henkisen yksinäisyyden tunne, kaikki oli hänessä herättänyt ääretöntä elpymishalua, sitä kiihkeämpää, kun hänen muistonsa tuntuivat häneltä riistävän kaikki elpymistoiveet. Yhä jatkuvat huolet, jotka olivat häntä niin kauan vaivanneet, olivat hänessä kehittäneet uuden miehen, joka oli yhtä kyllästynyt luvattomaan rakkauteen kuin entinen oli ollut siihen halukas ja utelias, miehen, joka yhtä kiihkeästi halusi henkistä rauhaa kuin toinen oli myrskyisen rakkauden riemuja halunnut. Siinä syy hänen ihastukseensa, kun hän, erottuaan virastansa uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti, oli tavannut Henrietten ja oli tuntenut häntä rakastavansa. Vuosikausia kestäneiden surujen ja hairahduksien jälkeen hän oli taivaanrannallansa nähnyt kajastavan uuden nuoruutensa, Luvatun maan odottamattoman autuuden; – nähnyt rakkautensa syttyvän puhtaaseen olentoon, jolla ei entisyyttä ollut ja johon hän saattoi ehdottomasti luottaa, hän, joka oli niin kauan kärsinyt epäluulon ja epäilyksen kaikkia tuskia; – nähnyt uskollisuuteen perustuvan lemmen, hän, joka oli niin kauan pureskellut petoksen myrkkyhedelmiä; – nähnyt säännöllisen ja taivaallisesti yksitoikkoisen elämän suloutta, hän, joka oli niin kauan koditonna harhaillut; – nähnyt perheylpeyden mahdollisuuden, hän, joka oli niin usein itkenyt sitäkin lohdutusta, joka hänen elämällensä olisi koitunut, jos hän olisi tietänyt vihattavan rakastajattarensa lapsen omakseen. Oi, vihattava hän tosiaankin oli, tuo nainen, joka oli niin kauan hänen sydäntänsä turmellut! Pitkän kidutusaikansa vaiheita näin muistellessaan hän antausi tietämättänsä sen omituisen mielihoureen valtaan, joka estää meitä huomaamasta, missä määrin itse olemme vastuunalaiset onnettomuudesta, jota olemme kauan kärsineet rakastamamme naisen tähden. Hän ei Pauline Raffrayelle sitä hyvitystä suonut, että olisi myöntänyt vielä kaipaavansa sellaisen konnamaisuuden tosiasioihin perustuvaa todistetta. Syyttömiä on usein tuomittu todennäköisyyksien nojalla. Hän ei huomannut erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta tuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä elämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli maalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin vain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. "Tekipä mitä tahansa", ajatteli hän, "pahasti hän aina tekee." Hänen silmissään Pauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa ollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan täällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä rouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä yhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa ja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän tuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa raitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen kompastui: – "Mitä hän tahtoo?.. Nähtävästi hän on kuullut puhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä… Kostoako se lienee?.." Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar hänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: – "Olisiko hänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö pitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon kiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?.." Hän ei rohjennut itselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon jälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut muuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin mieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten valokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus: