Honoré Balzac - Keski-ikäinen nainen

Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.

"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin nuorelle tytölle, se on sopimatonta…"

"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös itseni tähden, kun te luitte sitä…"

"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä, lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.

Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."

Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden, jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa täydellisesti.

"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.

Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä ennustavaa ääntä.

"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.

"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."

"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"

"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella kainolla pelolla.

"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"

Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen, joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.

"Sinä olet siis onneton?"

"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä, hän on niin kiltti!"

"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"

"Kyllä … toisinaan… Hän etsii minua liian usein."

"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii sinut?"

"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."

"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"

"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton, kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."

"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden ajaltaan.

"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.

"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"

Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.

"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä naimisissa olosta?"

"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"

"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa. Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika, ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV: n aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena, he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."

Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista, joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun, vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista. Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan ympäri ja sanoi:

"Olkaa minulle äitinä!"

Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden, hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin. Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän, äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla. Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui. Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.