Honoré Balzac - Keski-ikäinen nainen

"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"

Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in, kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin, joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon. Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat, kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.

Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan, jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita. Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain, Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä, tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä, mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään Tuilleripuistoon.

"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka alkavat tehdä manöövereitä."

"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."

"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla esiin…"

"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."

Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän ilmeen.

"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään olivat hänen ajatuksensa toisaalla.

"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.

"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat ajatukset?"

"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo, uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."

Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli häntä hiutunein silmäyksin.

"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin kenties itsennekin edessä…"

"Mitä sinä sanot, isä?"

"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. – Sinä olet rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan. "Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin serkkua. En voi enää epäillä sitä."