F. Brummer - Runoelmia 2

"No niin, no niin, nyt metsähän!
On raikas syksyaamu
*Heu, Phylax!* Jospa mennähän;
Jo poistuu kuunkin haamu.
Ei kuolemaks oo retki tää,
Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"

Jo loistaa rusko pilvestä,
Ja metsätorvi raikuu:
"Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä
Noin kalliotkin kaikuu;
Ja raitis, raitis on nyt sää,
Ei kuolemaks oo retki tää.

"Hau, hau", nyt kuuluu metsästä
Ja jänis vilahtelee:
"Pang, pang", myös paukkuu pyssystä,
Ja savu tuprahtelee.
"*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi,
Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!

Ei ollut tämä tepponen
*Diana*-immen ilkku.
Oon itse lyhytnäkönen
Ja *Phylax* – se on nilkku.
Niin; tässäkö nyt viivytään,
Vai karhujako etsitään?

Istunpa kuusen juurelle,
Sen huminata kuulen.
Se kelpo metsämiehelle
On luvallista, – luulen,
Ja raitishan on vainen sää,
Ei kuolemaks' oo retki tää.

Ken eloni taivaalta varjon,
Tuon synkeän, pois tavi? Ken?
Maan päällä niin paljon, niin paljon
On aihetta murheesehen.
Mut saatua maljani täyteen
Sen pohjahan ryypiskelen.
Näin murheet kuin kiitävän höyteen
Keveiksi ma lieventelen.

Ma maljasta onnellisuutta
Ja intoa, riemua juon.
Oi, siitäpä unhetta uutta
Jo ammoin ma tuskille tuon.
Näin varjot, jos kuinkakin tummat
Luon purppura loisteesehen,
Ja taivahan ihmeet ja kummat
Ne laskeikse maljasehen.

Jos ystävät joskus mun pettää,
Ma maljasta ystävän saan.
Mua krouvarit häijyt kun kettää,
Suon anteeksi heillekin vaan.
Ma riemulla rintaani vasten
Jo sulkisin maailmankin
Ja mielellä hiljaisten lasten
Ma kärsin sen kurjuudetkin.

Kun ihmiset toistansa kalvaa,
Ma maljaani tyhjentelen.
Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa,
Ma lauluja luurittelen.
Jos rikkaana oisin, ma muille
Tuon heittäsin rikkauden.
Muun kaiken ma soisinkin heille,
Pait kultani muiskuja en.

Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää.
Ma tuostako huolehtimaan?
En; montapa murheista ylkää
Sai malja taas riemuitsemaan.
Näin ruusujen maata ma kuljen
Ja maljaani kallistaen,
Ma murheilta rintani suljen
Vaan taivaista haaveksien.

Istun rannan kivellä ja itken ikävääni,
Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.

Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni.
Rintaa polttaa, viluttaa, – et jää sa mielestäni.

Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani,
Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?

Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen,
Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.

Sitte riensit toisaalle… Voi toki ystävääni!
Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.

Oi, vapaus, perintö taivahasta
Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
Sa alkuasi olet Jumalasta,
Siks polviani sulle notkistan.
Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin,
Ma onnellisna sittäik' olla voisin,
Kun johtajanain vaan on vapaus.

Vapaus miettiä ja toimiskella,
– Ei hurjain teitä rientää raivona, —
Ja aattehet myös julki lausuella,
Kun totuus niissä vaan on pohjana.
Niin, – tyhmät vainen kauhistune niitä,
Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä
Ei murru miehen miel', ei rohkeus.

Oi vapaus, sa lahja taivahasta,
Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
Sa alkuasi olet Jumalasta,
Siks polviani sulle notkistan.
Jos auringonkin valotta ma oisin,
Niin onnellisna sittäik' olla voisin,
Kun johtajanain vaan on vapaus.

Lintu pieni, lehdon puulla
Riemut sulla riittää.
Yhätippä laulusuulla
Kieles Luojaa kiittää.

Armahasi hempeyskö
Sulon sulle kantaa,
Vai tuon lehdon viileyskö
Ihastusta antaa?

Miks' en saattais minäkin näin
Laulaa linnun lailla;
Vei tieni vaikka minnepäin,
Mitä oonkaan vailla?

Kai'u toki kanteleeni,
Kai'u hartahasti
Ihanuudest' isänmaani
Kuolohoni asti!

Lauloipa pieni lintunen
Peitossa hongikon.
Hän päivän pitkän laulellen
Viel' uupumatoin on.
Puun korkehimman latvahan
Hän istui; – loistoa
Tuon aurinkoisen laskevan
Hän mielii katsoa.

Metsässä synkät alhot on
Ja puita taajahan.
Siell' ampuja käy armoton,
Ku tähtää tarkkahan.
Hän vaanii, ryömii, kurkistaa,
Hän hiljaa hiipiilee;
Korkeinta puuta katsastaa:
Eihän se mitään tee?

Vaan lintu pieni lauleli
Suv'illan ruskossa.
Hän Jumalata kiitteli
Vapauden riemussa.
Hän lauloi, eikä tietänyt,
Kuin kauaks' äänens' soi,
Kun kiivas luoti lensi nyt
Ja surman hälle toi.

Mit itket? Suotta kyynele
Nyt on. Ken auringon
Loistossa laulaen kuoli, se
Elää, vaikk' kuollut on.
Suv'illan kirkkaan sulohon
On kuolo herttainen.
Kun silmä tähtää valohon
Laulaja miekkoinen!

Oi, kevätpäivää helteistä!
Jo lähtee jäätkin järvistä,
Vaan rinnastain ei lähde jää,
Voi, mistä tulle tää?

Nyt kevättäkö sille ei
Siis joudukkana? Kenpä vei
Sen lämmön, ruusut herttaiset
Ja runsaat toivehet?

Sen, Helmi, sinä tiedät kai,
Sun tähtes mulla talvi tai:
Sun kylmyytes mull' ankaran
Loi roudan rintahan.

Ja sitäpä ei sulamaan
Yks' aurinko saa konsanaan.
Vaan kaksi sais sen aikahan:
Nuot silmät armahan.

"Niin runsaasti kuin merten rannalla
On santaa, syntiä on tunnolla
Myös meidän pastorin", näin hoetaan.
Se parjausta on, sill' eihän hällä
Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.

On Pirjo-eukolla taas hampahat,
Näät ihko uudet, vaikka – irtonaiset.