Aatto Suppanen - Hihhuleita - Kuvauksia Itä-Suomesta

Tobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut kirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen, mutta niin se kuitenkin oli.

Kirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa ilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta ajosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi kappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut mikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan toista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä tasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti, Kristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja sitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi, "lahkolainen", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni kansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen huoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset, seisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan edessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen, laihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei yhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa ei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta. Tyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai töin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se varma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä pois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.

"Terve tuloa, terve tuloa", mutisi hän epäselvästi. "No veli", lisäsi hän sitte, "nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no, millaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?"

Pehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran kysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita, raamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja lauseita eikä sanoja:

"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä teidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä osassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme perustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä rippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä missään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun tähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä kehitystänsä."

"Tieto on voima", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.

"Niin kyllä", vastasi Helm, "mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain sanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa nauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa rippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte ne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt, ja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu, ankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun kannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut sitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin hoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus."

Nyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra, vanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään kappalaisen puheesen.

"Tahdotko totia?" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka ilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä kuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: "Kiitoksia, setä, minä en nauti väkeviä juomia."

"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa? Mutta palataksemme aineesemme", sanoi kirkkoherra tehdessään totia, "siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun tilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä."

"Niin."

"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä lukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita" – kirkkoherra juoda kulautti lasista – "ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me voimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa. Muuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada aikaan oppilaissansa" – kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti – "yhtä helposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa ihan epäsiveellinenkin."

Kirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa, joi totilasinsa loppuun ja teki uutta. "No hyvä, veli, kutka sinusta ovat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?"

Helm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta; hän luetteli muutamia rippikoululapsia.

"No, entä vuohet?"

Taaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.

"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla puolellasi?"

Taas luetteli Helm muutamia.

"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen."

"Tobias", vastasi Helm, "hän on pään puolesta lahjakkain, eikä ainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja, kuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän osaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto on koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen, josta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus."

"Siirrä sinne Tobias Pullinen", sanoi Brandt nyt jo hyvin suutuksissaan, "se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on hänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä paisuksissa, häntä täytyy masentaa." Ja kaikki kirkkoherran rehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja kaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli hän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta juttupukarista ja riitasankarista.

"Minä en voi", vastasi Helm, "tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia, arvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa Herra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä mittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa arvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette puolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on kerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä seurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita hyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin."

"Niinpä valittakoot", sanoi kirkkoherra äkeissään, "minä pysyn sanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä kiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari ihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi', rikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja…"

"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa, mielenlaatunsa mukaan."

"Minä teen niin", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän punastuen, "minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä vastaan niistä."

"Ruoka jäähtyy", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen vaimo, silmissä kova ja ankara katse.

"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?"

"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon pantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi levottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä viimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi."