Bjørnstjerne Bjørnson - Absalomin tukka

Nuorin heistä, Kirsten Ravn, alkoi pian jättäytyä pois toisten retkiltä. Hän oli rakastunut rakennuksen itäiseen, keskentekoiseen siipeen; siellä hän vietti yksinään monet tunnit avonaisten ikkunain ääressä. Siellä kasvoi puita, suuria lehmuksia, hoitamattomia ja salaperäisiä. "Teidän pitäisi rakentaa parveke tänne, merta kohti, "sanoi hän Kaasille; "katsokaa, kuinka meri välkkyilee lehmusten takaa!" Jos Kirsten sai jotakin päähänsä, niin ei hän hellittänyt ennenkuin sai tahtonsa täytäntöön, ja kun hän neljä tahi viisi kertaa oli tämän huomautuksensa tehnyt, lupasi Kaas noudattaa kehoitusta. Mutta tuskin oli Kirsten saanut tämän myönnytyksen, kun hänellä jo oli uusia toivomuksia. "Ensimäisen parvekkeen alla täytyy olla toinen vielä leveämpi parveke", sanoi hän lempeällä äänellään. "Ja sen kummaltakin puolelta täytyy olla portaat nurmikolle; se nurmikko on niin sievä." Tämä kuulumaton häikäilemättömyys miellytti Kaasia. Ennen pitkää suostui hän tähänkin vaatimukseen.

"Huoneet on laitettava kuntoon", käski Kirsten vakavana. "Tuo huone, josta mennään alemmalle parvekkeelle, on maalattava öljyväreillä, ja lattia on kiilloitettava." Hän ojensi kätensä näyttääkseen huonetta. "Kaikki lattiat on kiilloitettava. Ylemmän kerroksen huonetta varten saatte minulta piirustukset. Minä olen ajatellut, kuinka se osapuilleen on järjestettävä", – ja hänen suuret, kummastuneet silmänsä paperoivat seinät, järjestivät ja sijoittivat huonekalut ja ripustivat ikkunoihin erikoiskuosiset uutimet. "Minä tiedän myöskin miltä muiden huoneiden tulee näyttää", lisäsi hän, meni sisälle huoneisiin ja viivähti äänettömänä jokaisessa niistä. Kaas seurasi kuin vanha hevonen taluttajaansa. Kun nuo neljä naista olivat olleet talossa puolet ajastaan, niin Kaas sangen levollisena laiminlöi kolme heistä kokonaan.

Hänen silmänsä kuvastivat kiihkeätä ihailua, kun Kirsten saapui luo; hän etsi noiden toisten katseita saadakseen liittää heidän ihailunsa omaansa; hän koikkaroitsi Kirstenin ympärillä kuin semmoinen vanha valokuvauskone, jonka olettaisimme pysyvän itsestään jaloillaan. Sittenkuin tyttö eräänä päivänä oli ottanut hänen kirjakaapistaan esille erään ranskankielisen mekaniikan oppikirjan ja osoittanut, että hän sekä ymmärsi sitä että oikeastaan omasikin suurimmat taipumukset juuri mekaniikkaan, oli Kaas mennyttä miestä. Kun Kirsten tämän jälkeen vain sattui paikalle, ojensihen Kaas hetikohta ja alkoi sekä puhua että toimia. Heti aamulla nähdessään hänet erikoisen näköiseen aamunuttuun pukeutuneena Kaas joko hiljaa hymyili tahi tuijotti, tuijotti ja katsoi sitten toisiin. Kirsten ei puhunut paljon, mutta jokainen sana herätti Kaasin ihastuksen. Enimmän hän tunsi ihastusta kun Kirsten istui noinikään omia aikojaan eikä puhunut ollenkaan eikä välittänyt kenestäkään; silloin Kaas muistutti vanhaa papukaijaa, joka pää kallellaan odottaa sokeripalaa. Hänen paidanrintamuksensa muuttui tästälähin liidunvalkeaksi; ennen hän ei vähääkään välittänyt puvustaan. Nyt hän koreili raakasilkistä tehdyssä hännystakissa, jonka hän kerran oli ostanut Algierissa, mutta jonka hän heti oli ripustanut syrjäiseen naulaan, koska se oli liian piukka. Se yllään hän muistutti tasaiseksi leikattua pyökkiaitausta.

Ken siis oli tämä 21-vuotias leijonankesyttäjä, joka aivan tahtomattaan, jopa suorastaan melkein mitään toimittamatta ja puhumatta (hän nimittäin oli hiljaisin noista neljästä) sai metsän väkevimmän pedon ryömimään edessään tomussa ja tuhassa ja vilkuilemaan voitetun nöyrällä katseella?

Huomatkaa siis – kuinka hän istuu tuossa valtoimin, kauniin tummanpunaisin hiuksin, huomatkaa hänen leveä otsansa ja korkea nenänsä, ja erittäinkin hänen suuret, ihmettelevät silmänsä! Katsokaa hänen kaulaansa ja sen jatkoa, silmäilkää korkeata vartaloa ja erinomaista sopusuhtaisuutta! Katsokaa tarkasti hänen renessanssihamettaan, sen muotoa ja värejä – ja tulettepa uteliaaksi, sillä hän on jotakin puolestaan, hän.

Kirsten Ravnin äiti kuoli hänen syntyessään ja isä kun hän oli viiden vuoden vanha. Isä jätti hänelle pienen omaisuuden obligatsioneina, sillä nimenomaisella ehdolla, että pääoma jäisi koskemattomaksi ja että Kirsten yksinään käyttäisi sen korot, menipä hän naimisiin tahi ei. Siten hän tahtoi kasvattaa tyttärensä luonnetta. Hänet kasvatettiin kolmessa laajan sukunsa perheessä – suvun, jota oikeastaan pitäisi sanoa kansanheimoksi, jonka erikoinen luonteenominaisuus oli halu ja pyrkimys pitää oma päänsä kaikessa. Missä kaksi Ravnia tulee vastakkain, syntyy säännöllisesti riitaa kaikesta mistä he keskustelevat; mutta juuri riita lujittaa heidän yhteenkuuluvaisuuttaan. Niin, heidän silmissään ei mikään muu suku voi olla "repäisevä" – käyttääksemme aito ravnilaista adjektiivia.

Kirsten oli huomattavan lahjakas ja vastaanottavainen kyky; hän luki kaikkea ja muisti kaiken, mikä oikeastaan osoittaa että hän oli hyvin ajattelukykyinen; sillä muistaminenhan on vain ajatusten järjestämiskykyä. Hän oli numero yksi kaikessa mihin kajosi; tämä, sekä se seikka että hän oli semmoisten hoidossa, jotka koettivat keinotella hänen kustannuksellaan, tietysti imarteli häntä ja samalla enensi hänen olemuksensa rahallista arvoa. Hän ei ollut missään määrin ylpeä; se ei ollut Ravnien ominaisuuksia. Mutta kymmenvuotiaana hän ei enää halunnut leikkiä; hän meni metsiin ja runoili sankarilauluja. Kahdentoista vuotiaana hän tahtoi kulkea vain silkissä, ja huolimatta hiuskoreasta ja monin pitsein kirjaillusta monisanaisesta tädistään hän ajoi tahtonsa täytäntöön. Hän oli silkissään norja ja sulava ja edelleenkin numero yksi. Hän laitteli runoja ritari Aagesta ja Else neidosta, linnuista ja kukkasista ja hyvin suurista suruista. Tultuaan täyskasvuiseksi, jolloin muut varakkaat nuoret naiset pukeutuvat silkkiin, hän lopetti silkin pitämisen. Hän oli kyllästynyt "kiiltävään ja kahisevaan". Nyt hän kiihkoili kaikkeen villaiseen ja erivärisiin kalliisiin vaatekappaleihin. Renessanssihameet muuttuivat nyt hänen lempipukineikseen, ja niitä hän rupesi oikein tutkimaan. Hän leikkasi ne auki rinnoilta samalla tavoin kuin on Lionardon ja Rafaelin naismuotokuvilla, joitten näköiseksi hän muutoinkin koetti itsensä saada. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan kertomuksia, jotka olivat tarkoin jäsennellyt ja kielellisesti puhtaat, mutta olivat kaikkea muuta kuin välittömiä. Ne olivat lyhyitä ja pointe oli niissä kaikissa enemmän tai vähemmän huomattavissa. Tavallisesti kahdeksantoistavuotiaan naisen kertomukset eivät juuri kapinoi, mutta nämä olivat aivan erikoisessa määrässä rohkeita. Niiden ainoana tarkoitusperänä oli silminnähtävästi ärsyttäminen. Hän ei pannut kertomusten alle nimeään, vaan nimimerkin "Suukko". Mutta kuitenkin oli aivan liian houkuttelevaa olla jollekin kertomatta, että se kirjailija, joka tuona aikana, jolloin kaikki kirjailijat tahtoivat ärsyttää, ärsytti kaikkein enimmän, oli hienon kasvatuksen saanut nainen eräästä maan parhaista perheistä ja kahdeksantoistavuotias. Pian tiesivätkin kaikki, että "Suukko" oli juuri hän, punaisine valtoimine hiuksineen, "renessanssinainen Tizian-hiuksineen." Hänen tukkansa oli erittäin tuuhea: se tumpuroitsi ja välähteli, se liehui valtoimena olkapäillä ja rinnoilla – tapa, jonka hän oli jo lapsena omaksunut. Hänen suuret silmänsä näyttivät katsovan kaikkea kuin ensimäistä kertaa; mutta kasvojen alaosa ei oikein näyttänyt soveltuvan leveäotsaiseen yläosaan. Yläleuka näytti olevan taapäin, korkean nenän alla oleva suu näytti pienemmältä kuin se olikaan, ja alaleuka näytti olevan vain sitä varten, että sen alla olisi vielä toinen pieni leuka, joka eroittautui varsinkin aina silloin kun hänen päänsä taipui eteenpäin, mikä tapahtui sangen usein. Tämä kaksinkertainen porras vaikutti myöskin kaulan eduksi, joka oli hienon valkoinen, muodoltaan jalo ja pyöreä ja erinomaisesti rintaan kiinnitetty. Tästä syystä hän ei koskaan peittänytkään kaulaansa, vaan esiintyi avorintaisena; hänen rintansakin oli valkea, valkea ja korkea. Hameen ylimmäinen reunus tuntui soveltuvan siihen kuin valettu, siitä hän piti tarkoin huolen. Rinnat olivat matalalla eivätkä pullistuneet esiin, mutta niiden kiinteä muoto, niiden alla oleva solakka vyötärys, kohtalaiset lantiot piukassa hameessa, hänen ryhtinsä, pyöreät käsivartensa, pitkät kätensä vaikuttivat että hän näytti niin hienolta ja erikoiselta, että häntä täytyi enemmän kuin katsella, täytyi tutkia. Kun vielä otamme lukuun kaikki puvun pienet hienot yksityiskohdat ja koristeet, niin ymmärrämme, kuinka paljon tähän kaikkeen oli käytetty älyä ja taiteellista makua.