Alexandre Dumas - Myladyn poika

Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.

Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä, jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.

Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.

D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:

"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."

"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö sinäkin tule sinne?"

Atos punehtui hiukan ja vastasi:

"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata sinut siellä."

"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua, – anna hevosille kauroja."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata kunnon Grimaudia."

"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."

"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.

"Niin toivon", vastasi Atos.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui jo satulassa.

"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille; "ratsastan Bloisin kautta."

Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla merkillä.

"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."

"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun erisimme kardinaali-vainajan aikana."

Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet lähtivät taipaleelle.

Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän, tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:

"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."

"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.

"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.

Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."

Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.

D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:

Palatkaa heti Pariisiin.

J.M…

"Kirje on nuiva", jupisi d'Artagnan, "ja jollei siihen liittyisi jälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi on tässä sellainenkin."

Hän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi anteeksi kirjeen töykeyden:

J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo; ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin saatte nostaa kaksisataa pistolia.

"Sellaisesta tekstistä minä pidän", tuumi d'Artagnan; "kardinaali kirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet, käykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten lähdemme matkaan."

"Pariisiin, monsieur?"

"Sinne."

Ja hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.

Herra de Beaufort

Luokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että d'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.

Eräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä kuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet, kuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, – sen toinen ovi oli hänen eteishuoneensa puolella, – että siellä puheltiin äänekkäästi. Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa, kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle. Sotamiehet haastelivat keskenään.

"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan taikurikin."

"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."

"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."

"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian, minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."

"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla paljoa pahempi."

Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.

"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua, että se ei käykään toteen."

"Ja minkätähden?"

"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle: 'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät. Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."

"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."

Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.

"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa; "että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"

"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin vain, että hän pakenee."

"Kuka sitä sanoi?"

"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen, kääntyen kertojaan.

"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta. Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin, karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."

"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä hymyillen.

"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."

"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."