Alexandre Dumas - Myladyn poika

"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."

"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"

Atos hymyili raskasmielisesti.

"Entä loordi Winter – oletko hänestä kuullut?"

"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."

"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren. Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"

"Mikä kuningatar?"

"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."

"Hän on Louvressa, kuten tiedät."

"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?" lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei häneltä olisi puuttunut mitään."

"Tunnetko hänet, Atos?"

"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"

"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."

"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta ei aina tarjoudu."

"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti d'Artagnan hymyillen.

"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä jälleen?"

"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.

Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.

"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"

"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta hiukan kylmäkiskoiselta."

"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."

"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.

"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."

"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen", huomautti d'Artagnan.

Atos ei vastannut.

– Hän ei ole utelias – ajatteli d'Artagnan.

Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin puheenaihetta.

"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."

"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui d'Artagnan.

Samassa kuului kavioiden kopsetta.

"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja tyttörukasta."

Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.

"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle, "on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan, Raoul."

"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään ritarin."

Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja sanoi:

"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota, sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut mieltäni."

Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun oivaltavat niiden merkityksen.

– Nyt, – virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, – nyt olen varma.

"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä seurauksia."

"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin, että joku jänne on vahingoittunut."

"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"

"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi, monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."

Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.

D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä, että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.

"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.

"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto

Cellinin mestariteoksia."

"Ja mitä taistelua se esittää?"

"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin – sillä kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta – lahjoitti hänen majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan, d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."

Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.

"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa sellaisen."

Charlot kumarsi ja lähti.

"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani kahdeksantoista vuotta."

"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua