Alexandre Dumas - Myladyn poika

"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?

Ethän ole tosissasi!"

"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."

"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin hirttämään meidät."

"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas ja taitava!"

"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"

"Hylkäätte siis tarjoukseni?"

"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"

Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin: luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!

Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki. D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti. D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.

Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat korpraalit.

D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa. Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään, kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.

Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.

– Hän on siis palannut, – tuumi luutnantti; – sen pahempi ja sen parempi!

D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.

Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt kävelylle.

"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.

"Ei, herran kanssa."

"Herra on siis tullut takaisin?"

"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.

"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista mielikuvista."

Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:

"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"

D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan Portos-ystävän.

– Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. – Kas vain, hänpä näyttää suuresti paisuneen!

Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.

Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti heikosti.

Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.

Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.

"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti hämmästyneenä.

"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.

Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.

"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.

Emäntä vastasi vain oihkauksilla.

"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.

"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden hermotäristyksen lomassa.

"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"

"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.

"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että…"

"Ja että…?" kovisti sveitsiläinen.

"Ja että … minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.

Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.

"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa kuin alkaen vakavasti vihastua.

"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.

"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua", huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.

"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni. Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi etsimään muuta majapaikkaa."

Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.

"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"

"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte.

Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."

Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä ja repiä hiuksiansa.

D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.

"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.

"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga minulle gävelyä ehdottaa!"

"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön. Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu ensimmäisenä takaisin."

D'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta piittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden jälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut vastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä avioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen opetuksen.

Kiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren vallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti pyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään sieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti miekkansa.

"Siispä saattekin maata täällä", virkkoi d'Artagnan. "Se on kurja yösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut."

Niin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.

Hän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen notkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei kertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi miekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti hänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.