Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia - Historiallinen romaani

– Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska teillä ei enää häntä ole?

– Hän on minulta salaa ryöstetty.

– Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!

Bonacieux kuuli tuosta "aa" – sta, että asia rupesi yhä enemmän sotkeutumaan.

– Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö kuka mies hänet on ryöstänyt?

– Luulen hänet tuntevani.

– Ken on hän?

– Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että minä vaan epäilen.

– Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.

Bonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää kaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen tietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi kaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki mitä tiesi.

– Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä miestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä useita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut noutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.

Komisarjus näytti tulevan levottomaksi.

– Ja hänen nimensä? kysyi hän.

– Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä kohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka tuhansien joukosta.

Komisarjuksen otsa rypistyi.

– Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi hän.

– Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun tynnöriin, se tahtoo sanoa…

– Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä, se riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee erään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.

– Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux epätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että…

– Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.

– Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.

– Vankikoppiin.

– Mihin?

– Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on kylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka kauhistutti Bonacieux-parkaa.

– Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on varmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen rikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva, hän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko! Vankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö on jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani, Jumalani, armahda minua!

Kuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia, vaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat vartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus kirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.

Bonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi ollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui koko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän ensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan väriseltä.

Yht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän hyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun hän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan eilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille kaulaan.

– Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo mies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki asiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa kääntää päältänne kardinaalin vihan.

– Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin kaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.

– Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?

– Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.

– No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän toimestanne pakoon.

– Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra, jos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.

– Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona, jonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?

– Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että se oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.

– Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?

– Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni olevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy, ja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

– Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?

– Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin erhettyneeni.

– Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne sopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat ottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.

– Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä sanoittekaan?

– Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan hänen kanssaan naamattain.

– Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen hyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.

– Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.

Vartijat toivat sisään Athoksen.

– Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä teidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.

– Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle osoitatte!

– Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.

– Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.

– Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.

– Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.

– Kuinka! ettekö tunne häntä?

– En.

– Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?

– Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.

– Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.

– Athos, vastasi muskettisoturi.

– Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi tutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.

– Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.

– Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.

– Minäkö?

– Niin, te juuri.

– Se on, minulle sanottiin: "te olette herra d'Artagnan?" Siihen vastasin: "Luuletteko niin?" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä varmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut erhettyä.

– Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.

– En suinkaan vastasi Athos levollisesti.

– Te olette herra d'Artagnan.

– Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.

– Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille, herra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra d'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut minulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra d'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on herra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n muskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa univormua.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».