Коллектив авторов - Mugbyn risteys

– Ja siis näette, herra, – jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.

– Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, – sanoi Barbox Veljekset , ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.

– Niin, mutta jos tuntisitte isäni, – vastasi tyttö, – hänelläpä vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! – Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi, että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. – Isäni sieltä vain tulee.

Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.

– Mitä, Lamppu! – huudahti Barbox Veljekset , karaten ylös tuolilta. – Kuinka te voitte, Lamppu ?

Tähän Lamppu vastasi: – Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te voitte, herra!

Ja he löivät kättä Lampun tyttären suureksi ihmeeksi.

– Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen tusinan kertaa, – sanoi Barbox Veljekset , – vaan enpä ole milloinkaan tavannut teitä.

– Niinpä kuulin, herra, niinpä kuulin, – vastasi Lamppu . – Sentähden juuri kun teitä niin usein on nähty ilmanaikojanne tuolla risteyksellä, niin olemmekin meidän kesken ruvenneet nimittämään teitä matkustamattomaksi matkustajaksi. Ettehän suinkaan panne pahaksenne kun yht'äkkiä teidät nähtyäni se nimi liukahti suustani?

– En yhtään. Se on yhtä hyvä nimi kuin mikä muukin. Mutta saanko kysyä teiltä jotakin täällä nurkassa?

Hän talutti Lampun pois tytön vuoteen vierestä, vetäen häntä pumpulisamettisen nutun napista.

– Tämäkö se on se vuoteen vierus, missä te laulelette laulujanne?

Lamppu nyykäytti päätään.

Matkustamaton matkustaja taputti häntä olkapäälle ja he palasivat jälleen tytön luokse.

– Todentodella, kultaseni, – sanoi nyt Lamppu , kääntäen silmänsä vieraasta tyttäreensä, – minä olen niin kummastuksissani, kun näen sinun tulleen tutuksi tämän herran kanssa, että minun täytyy (jos herra ei pane sitä pahaksi) ottaa pikkuinen kierto .

Lamppu samassa teolla osoitti mitä tämmöinen kierto merkitsi; hän, näet, kääri öljyisen niistinliinansa kokoon pallon muotoiseksi ja pyyhki kasvojaan huolellisesti, aloittaen oikeanpuolisesta korvasta poskea myöten ylös, otsan yli ja taas toista poskea alas vasempaan korvaan asti. Tämän tehtyään hän oikein paistoi ja loisti.

– Näin on minun tapani tehdä, – selitti hän, – kun jostakusta syystä olen kovin liikutettu. Ja, totta puhuen, olen niin kummastuksissani, kun näen teidän tulleen tutuksi Phoeben kanssa, että – että, jos ette pahaksi pane, ottaisin vielä yhden kierron lisään. – Sen hän myös teki ja näytti siitä saavan sangen suurta virvoitusta.

Molemmat miehet seisoivat nyt tytön vuoteen ääressä ja tämä nypläsi pitsejään. – Teidän tyttärenne on kertonut minulle, – sanoi Barbox Veljekset , yhä vielä vähän jäykästi ja kainostellen, – ettei hän koskaan voi olla istuallaan.

– Ei, herra, eikä ole milloinkaan ollut. Hänen äidillänsä, nähkääs, joka kuoli tämän tyttösen ollessa kaksi kuukautta toisella vuodella, oli välistä sangen pahat kouristukset, ja kun ei hän koskaan ollut kertonut minulle niistä, niin ei osattu olla varoilla. Sentähden hän kerran, kun hän sai sellaisen kohtauksen, pudotti lapsen käsistään, ja tämä tapaturma tapahtui.

– Se oli oikein pahasti tehty, – sanoi Barbox Veljekset , otsa aivan rypyssä, – että hän meni naimisiin virkkaamatta mitään salaisesta taudistaan.

– No, herra, – puolusti Lamppu vainajaa; – kyllä mekin, Phoebe ja minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan mitään.

– Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?

– Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! – sanoi Phoebe, ojentaen isälle kättä.

– Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! – sanoi tämä, taputellen tyttärensä kättä.

– Te syystä nuhtelette minua, – kerkesi Barbox Veljekset sanomaan, punastuen kasvoiltansa, – ja koska minusta voi ilman muuta aivan selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan turhaa tunnustaa tätä vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.

– Aivan mielelläni, herra, – vastasi Lamppu iloisesti kumpaisenkin puolesta. – Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni —

– Malttakaa! – keskeytti vieras vähän punastuen. – Mitä tekemistä nimellä on itse asiaan! Lamppu on kyllin hyvä nimi minulle. Se on minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!

– Totta kyllä, herra, – vastasi Lamppu , – tavallisesti ei minua muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette täällä yksityisasioissa, niin te ehkä – Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja Lamppu vastasi tähän luottamuksen osoitukseen uudella kierrolla .

– Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, – sanoi Barbox Veljekset , kun Lamppu kiertonsa jälkeen paistoi entistään rasvaisemmalta.

Lamppu aloitti: – Eipä juuri liioin – , mutta hänen tyttärensä kiirehti kesken puheen:

– On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä. Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.

– Mutta teillä, Phoebe, – jatkoi Barbox Veljekset, – teilläkin on vaivaa koulusta ja nypläyksestä —

– Huviksenihan minä pidän koulua, – keskeytti tyttö, aukaisten silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt. – Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla sain muut lapset seuraani, näettekös. Se ei ollut mitään työtä! Minä teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia ympärilläni. Se ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä nypläykseeni tulee – hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet, ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän rupesi siitä puhumaan. – Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun hyräilen. Ei sekään ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!

– Kaikki on hänestä musiikkia! – huudahti Lamppu ihastuksissaan. – Kaikki on hänestä musiikkia!

– Isä ainakin on musiikkia! – sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti häntä sormellaan. – Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa soittokunnassa!

– No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta sinä kehut liiaksi isääsi, – vastasi Lamppu loistavin silmin.

– Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla. Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu. Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme. Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä, isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!