Коллектив авторов - Mugbyn risteys

– Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. – sanoi Barbox Veljekset aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. – En vielä saa päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.

Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen; samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä Lampun pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen: »missä on Lamppu ?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on hänellä joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen Lamppuun , mutta se ei ollut hänen Lamppunsa . Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti halunnutkaan nähdä Lamppua , ettei hän olisi voinut kestää tätä pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut aloittamaansa vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi laiminlyönyt kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja aina samalle kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi, eikä tuo ikkuna enää ollut kertaakaan auki.

Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet. Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.

– Hyvää päivää! – tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.

– Jumal' antakoon, herra!

– Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.

– Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.

– Te olette kivulloinen, pelkään mä?

– En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.

– Mutta, ettekö aina makaa?

– Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole kivulloinen. – Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen erehdykselleen.

– Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta on ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä – koska olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.

Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja hän astui sisään.

Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas makasi vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt. Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan tuolille vuoteen viereen.

– Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, – mikä käsityö teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.

Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.

– Sepä ihme, – vastasi tyttö iloisella hymyllä. – Arvelenpa minäkin usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.

– Osaatteko soittaa?

Tyttö pudisti päätänsä.

– Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa en koskaan saa sitä koettaa.

– Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen kuunnellut teidän lauluanne.

– Lastenko kanssa? – sanoi tyttö, vähän punastuen. – Niin kyllä, laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.

Barbox Veljekset loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi opettaa heitä uuden järjestelmän mukaan.

– Kyllä minä rakastan heitä, – sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, – mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas harhatielle joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi? Kas, sitäpä minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut tästä opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä iloisina sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin vähäisten voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun tarvitse sanoakaan kuinka vähäiset minun voimani ovat, herra, – lisäsi hän, katsahtaen pieniin penkkeihin sekä ympäri huonettansa.

Tämän puheen aikana olivat tytön sormet lakkaamatta nyplänneet. Koska ne yhä jatkoivat tätä työtään ja koska puikkojen liikunto ja rätinä ikäänkuin korvasi puheen, niin Barbox Veljekset käytti tätä väliaikaa tarkemmin katsellaksensa tyttöä. Hänen mielestään hänen piti olla noin kolmenkymmenen vuoden vanha. Se, mikä tytön läpikuultavissa kasvoissa ja suurissa vaaleanruskeissa silmissä viehätti, ei ollutkaan voimaton tyytymys välttämättömään kohtaloon, vaan päinvastoin niiden pirteä ja voimallinen iloisuus. Samaten myös tytön kädet, joiden laihuus itsessään olisi herättänyt sääliä, tekivät työtään iloisella innolla, joten sääliminen olisi ollut hävyttömyyttä ja anteeksiantamatonta ylpeyttä.

Hän näki tytön kohottavan silmänsä häneen, ja hän käänsi heti katseensa ulos näköalaa kohti, sanoen: – Ihanaa, todella!

– Hyvin ihanaa, herra! Minussa herää toisinaan halu saada istua yhden ainoankin kerran nähdäkseni miltä tuo näköala pystyssä ollen näyttää. Mutta joutava haluhan tuo olisi! Ei se voi kenestäkään näyttää kauniimmalta kuin minusta.

Näin puhuessaan oli tyttö kääntänyt hartaimmalla ihmetyksellä ja ihastuksella silmänsä näköalaa kohti. Hänen kasvoissaan ei ollut vähintäkään surun jälkeä.

– Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, – jatkoi tyttö. – Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka voivat mennä mihin tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat, että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en ikänä saa nähdä.

Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja hämmästyneenä: – Aivan niin!