John Galsworthy - Ylimys

Nainen pudisti päätään.

"Voi surkeutta, ei nyt vielä. Peskäämme ja sitokaamme ensin tämä haava."

He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:

"Te osaatte esittää tämän asian paljon paremmin kuin minä."

Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta vakavalta ladyltä pienen hymyn.

Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton. Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu. Tottuneena naisiin – joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut tavan pitää kaikkea taattuna – Miltoun tapasi tässä vienossa, tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden ihmisen elämää.

Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi. Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.

"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä – avioero."

"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai – " Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.

"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän ei kuulu minun seurakuntaani."

Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen. Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa, häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi…

Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta. Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien, pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.

Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen yli omalla hienolla tavallaan – ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.

Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen soittoaan.

Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla. Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.

Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti mustan sinisenä riippuvan taivaasta.

Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.

Miltoun nousi.

"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen, kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni syvän ihailun valtaamana.

Ääni huusi ovelta:

"Oh, hyvä rouva – oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"

Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle, sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton, kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään, hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi; sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka, liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.

Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö, joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.

Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille, riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha – tappiolle joutunut asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää tosiasiaa vastaan – se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.